Lehti

Turinaa kaffen lomassa osa 3: Touko Hujanen

11.5. 07:29 Toimitus


Kuvat Annika Ranin

Turinaa kaffen lomassa osa 3: Touko Hujanen

Daniel Pajunen

Juttusarjassa toimittaja kutsuu ajankohtaisia hahmoja suhveeseurakseen.

Vuoden 2011 lehtikuvaaja ei kuvaa enää sanomalehtiin.

Treffaan Toukon Café Lasipalatsissa, kevätaurinko lämmittää jo sen verran, että uskaltaudumme kahveinemme terassille.
Juuret
Aloitamme 90-luvun Texasista, siellä syntyi kipinä Toukon uralle.

”Sain ensimmäisen kamerani 10-vuotislahjaksi. Tehtiin synttäripäivänä retki siniselle kraatterijärvelle. Sen rannoilla eli uniikki, oranssi oravapopulaatio. Kuvasin oransseja oravia sinisellä järvitaustalla. Ne kuvat on huikeita, edelleen mun parhaimpia”, Touko kertoo innostuneena.

Digikameroiden myötä Toukon kuvausharrastus sai lisäpotkua lukiossa.

”Kuvailin kaveriporukan häröilyä ja nakuilua, printtasin kymppikuvia ja kannoin niitä aina albumeissa mukanani. Pelleilystä se lähti jalostumaan. En mä tiennyt, että kuvaaminen on joku ammatti, se oli vaan tosi siistiä.”
Kouluun ja lehtiin
Lukion jälkeen taidekuvista kiinnostunut Touko pääsi opiskelemaan kuvajournalismia Tampereen yliopistoon. Lehtikuvauksen anarkiaan hän rakastui kesätöissä Savon Sanomilla 2007.

”Sen kesän aikana tajusin, että lehtikuvaus on aivan pyöristyttävää anarkismia. Voit tehdä ihan mitä vaan ja seuraavana aamuna se on lehdessä. Yhtenä päivänä kuvasin muotikuvia tutun new yorkilaisen suunnittelijan kanssa Kuopion lähiössä, seuraavana päivänä saattoi olla mummoja yrttialtaassa, lehmän naama tai hukkakauraa.”

Lehtikuvassa Toukon sytytti sen tavoittavuus ja tulkintojen määrä.

”Kuva lähtee kuvaajan kädestä nopeasti tulkintojen villiin maailmaan. On mielenkiintoista nähdä, mitä suodattimen päästä tulee ulos.”

Hujanen saa paljon palautetta kuvistaan, hän kertoo esimerkin yhdestä vähän erikoisemmasta.

Savon Sanomille kuvatessani eräs vanha herra otti yhteyttä. Hän oli huomannut, että jätän kuvieni yläreunaan paljon tilaa ja ehdotti, että lähettäisi talvisodan aikaisia runojaan, joita mä voisin laittaa niihin tyhjiin paikkoihin. Se oli huikea idea ja kertoo hyvin siitä, ettei ole vain yhtä tapaa katsoa lehtikuvaa.”
Dokumentaarinen kuva
Toukon nyky-minä kuvaajana alkoi avautua vuonna 2009, hänen vierailtuaan Ranskan Perpignanin kuvajournalistifestareilla.

”Esittelin kuviani kuvatoimistoille ja kuraattoreille. Ne sanoi kaikille suomalaisille saman asian: ’Where is the story? Teillä on tosi hienoja yksittäisiä kuvia, mutta ei nää kiinnosta kansainvälisesti ketään, näistä puuttuu tarina.”

Palaute sai Toukossa aikaan vahvan vastareaktion.

”Ajattelin että fuck the story! En todellakaan tee mitään tyhmiä dokumenttiprojekteja. Asia alkoi kuitenkin aueta myöhemmin pitäessäni kuvajournalismin kurssia vaihto-oppilaille Tampereen yliopistolla. Katsoin niiden kuvia ja tajusin mitä ne Ranskassa tarkoitti; Mitä sellaista kuvallista sä näät, mitä kukaan muu ei nää? Se on se tarina. Ei ne tarkoittaneet, että aina pitää olla joku AIDS-lapsen päivä kerrottuna alusta loppuun.”

Tekijänoikeudet
Täysilla dokumentaaristen projektien maailmaan Touko heittäytyi vasta viime vuonna, jätettyään allekirjoittamatta Sanoman uuden freelancer-sopimuksen.

”Olin tehnyt Hesarille töitä vuodesta 2008. Uudessa sopimuksessa oli yksi todella häiritsevä kohta, jonka takia en sitä allekirjoittanut; Sä annat kaikki oikeudet sun kuviin, mutta vastuu jää sulle.”

Syy moiseen pykälään löytyy sanomalehden aseman horjumisesta.

”Sanomalehti on välitilassa, siitä on tulossa yksi osa laajempaa kokonaisuutta. Lehden kuvat tarvitaan muihinkin formaatteihin. Sillä näitä uusia sopimuksia selitetään.”

Toukon mielestä homman olisi voinut kääntää kaikkien voitoksi avoimen keskustelun kautta, niin ei kuitenkaan käynyt.

”Heitettiin paperi eteen: allekirjoittakaa tai työt loppuu. Se on asenne, jota itseään kunnioittavien ammattilaisten ei pidä hyväksyä.”

Hujanen ei ole yksin  asiansa kanssa, hän on huomannut selvän asennemuutoksen freelancerien keskuudessa. Isoja työnantajia ei enää arvosteta.

”Se on valtava tappio, koska meillä on hieno perinteikäs sanomalehdistö. Haluaisin arvostaa näitä työnantajia, mutta ne tekee sen tosi vaikeaksi. Se harmittaa, koska olisin voinut laittaa täyden panokseni sanomalehtiin.”
Uusi alku
Sanomalehteen kuvaamisesta luopuminen on avannut Hujaselle aivan uuden maailman.

”Oon siirtynyt asiakaslehtiin ja mainoskuviin. Ne on mukavia hommia ja niistä maksetaan paremmin kuin journalistisesta kuvasta. Niillä mä rahoitan galleriaprojektini.”

Viimeisen vuoden aikana Touko on kuvannut mm. kaverinsa elämää, joulupukkia sekä jatkanut keskeneräistä Kolumbia-reportaasia.

”Oon aloittanut kuvaamisen ihan alusta, rikkonut oman kuvaamisen säännöt.”

Lisäksi Touko on kerännyt kasaan 11 nuoren valokuvaajan muodostaman, galleriaan tähtäävän 11-ryhmän.

”Kuvataan sillä porukalla pelkästään Suomea, sen eri alueita. Kuratoidaan toisiamme, se on todella opettavaa. Näyttely tulee loppuvuodesta.”

Touko haluaa kannustaa itsestä lähteviin projekteihin.

”Suomessa on älyttömän taitavia yksittäisten kuvien ottajia, mutta on totuttu tekemään pääosin toimeksiantoja. Mä haluan kannustaa ihmisiä tekijälähtöisiin harrastus-projekteihin ja dokumentaariseen kuvaamiseen. Muissa pohjoismaissa se jo kukoistaa ja Tanska on sen suurvalta.”

Kysyn vielä mitä Touko haluaisi juuri nyt kuvata.

”Suomea ja Helsinkiä. Helsingissä on todella outoja paikkoja piilossa keskellä kaupunkia. Löysin äskettäin yliopiston museon, Arppeanumin. Se on valtava rakennus Senaatintorilla, täynnä kauheita lepravauvojen kuvia ja kemikaalipulloja. Siellä ei ole ikinä ketään. Kukaan ei tiedä sitä vaikka se on keskellä Helsinkiä. Tää saattaa olla maailman tutkimattomin paikka.”, Touko sanoo salapoliisin kiilu silmissään.

Tunti on vierähtänyt ja santsikupitkin on juotu. Tehdessämme lähtöä Touko hihkaisee ”Ylä vitun femmat” ja nostaa käden ilmaan, paiskaamme viitoset ja häivymme omille teillemme. 

 

Basso suosittelee