Fix up, look sharp! Eli yllätyin kun tällaista topiccia ei ole ennestään. Kyse on siis grime/uk hip-hopista, musiikista, joka kauniisti sanottuna kuulostaa kehistysvammaisten kädellisten nokanvalkaisutuokioiden tuotoksilta. Täydellisen loistavaa paskaa siis: outoja nintendo-biittejä ja vaikean kiehtovalla aksentilla vedettyjä läppiä Itä-Lontoon lähiöelämästä.
Tavoitteena olisi siis esitellä grime-julkaisuja ja -artisteja, vrt. dub-threadi. En jaksa avautua Dizzee Rascalista tai The Streetssistä, koska niiden pitäisi olla kaikille jo tuttuja. Tänä vuonna on ilmestynyt hämmästyttävän paljon hyviä grime-julkaisuja, joista erityisen mehustuksen kohteeksi otan nyt muutaman.
Run The Road -kokoelma (Vice Records, 2005)
[img:53797ec09e]http://www.cokemachineglow.com/images/various_road2005_cover.jpg[/img:53797ec09e]
Laadukas kokoelma, joka toimii hyvänä pohjustuksena ja johdatuksena ks. musiikkityyliin. Tavallistakin graimimmat biitit saattavat tosin vaatia totuttelua, ja seasta löytyy pari heikompaakin biisiä. Levy jää silti huomattavasti plussan puolelle, ja erityisesti Kano esiintyy edukseen.Tjeu: Kano - P's and Q's. Run the Road vol. 2 on kai tulossa?
Kano - Home Sweet Home (679 Recordings, 2005)
[img:53797ec09e]http://www.cokemachineglow.com/images/kano_home2005_cover.jpg[/img:53797ec09e]
19-vuotiaan ämceen hypetetty debyytti, joka navigoi jossain grimen ja perushiphopin rajavesillä. Mukana on todellisia helmiä, kuten jo em. "P's and Q's" ja Diplon tuottama "Reload it". Kanon yritykset kuulostaa "helpommalta" ovat pääsääntöisesti selkeitä grime-biisejä huonompia, joskin "Nite Nite" on säännön vahvistava poikkeus. Mike Skinnerin herkistelybiitti toimii ja tytötkin tykkää. Perusherkkyysläppien lomassa Kano saa suustaan rehellisen koskettavaakin tekstiä: "I call her sometimes/and I wake her up at some dumb times/touch my phone and her number my thumb finds/cause she's ideal, like a nice meal/ and a night in, with a nice film/maybe some wine, maybe sometime/ we could hands in the park in the sunshine/".
Muita kohokohtia ovat "Nobody don't dance no more", jossa alun sielukas house-biitti muuttuu pimeäksi ja rupiseksi julistukseksi Lontoon klubikulttuurista, sekä "Sometimes", joka osaltaan täydentää levyn luomaa henkilökuvaa itsensä kanssa sinut olevasta artistista, joka kliseisesti sanottuna tuntuu olevan enemmän kuin osiensa summa.
Roll Deep - In at the Deep End (Relentless, 2005)
[img:53797ec09e]http://www.reviewed4u.com/images/sleeves/roll%20deep.jpg[/img:53797ec09e]
Häpeilemättömän popahtava lätty, jota huomaa kuuntelevansa toistuvasti huolimatta grimen hylkäävästä ja 80-luvun syntikkapoppia sämpläävästä tuotannosta, joka pahimmillaan ja parhaimmillaan tuo mieleen P. Diddyn 90-luvun poppiräppi-tuotokset. Kaikesta huolimatta toimii ärsyttävän hyvin, erityisesti "Bus Stop" ja "Let It Out", joka löytyy myös Run the Road -kokoelmalta.
Lisäksi voidaan mainita The Mitchell Brotherssin "A Breath of Fresh Attire", joka epätasaisuudestaan huolimatta on tsekkaamisen arvoinen. "Alone with the TV" -biisi erityisesti.