Vastapainoksi arvostusthread-buumille ajattelin viihdyttää itseäni ja piinata teitä pakinoimalla aiheesta huippu-urheilu. Olen pitkällisen kelan tuloksena saanut valmiuden oksentaa absoluuttisia faktoja aiheeseen liittyen sekä manipuloida teitä subjektiivisilla ja asennevammaisilla mielipiteilläni.
Jo antiikin roomalaiset... Eih, äidinkielen opettajani varoitti tuollaisesta aloituksesta. Otetaan uusiksi. Jo antiikin kreikkalaiset ihannoivat urheilua ja keksivät mantran "terve sielu terveessä ruumiissa". Tosiallisena pontimena oli taustalla vaikuttanut, sinä aikakautena hyväksyttävänä pidetty gay-kulttuuri, jossa atleettinen, veistoksellinen miesvartalo oli jotain, mitä limaiset filosofit ihannoivat, vaikkeivat muulla tavoin ruumiinkulttuurista perustaneetkaan.
Naiset eivät urheilleet vaan puuhastelivat kaiken aikaa miehensä eteen tai edessä, olihan doggystyle tuolloin se suosituin asento, ainakin mitä aikalaisten taidemaalaireiden teoksista voi päätellä. Naisilla ei siis ollut sijaa kilpakentillä. Miehet sen sijaan painivat, heittivät kiekkoa ja jolkuttivat megalomaanisissa urheilupyhätöissä. Välillä pysähdyttiin lepäämään ja siemailtiin hopeakarahvista punaviiniä. Urheilu oli jaloa ja siihen sisältyi paljon sellaisia ihanteita, joita pyrittiin olympia-liikkeen voimin kuljettamaan läpi historian. Vaan ei onnistuttu.
Tultaessa 1900-luvun jälkipuolelle huomattiin, että antiikin kreikasta polveutuneet ihanteet olivat kadonneet, muuttuihan yhteiskuntakin urbaaniksi eikä urheilua tai liikuntaa nähty enää luonnollisena osana elämää vaan siihen alkoi liittyä kaiken näköisiä lieveilmiöitä. Nautinnon saaminen itse urheilusta muuttui motivoivasta tekijästä kliseeksi, josta mielellään puhuttiin, mutta kukaan ei tietenkään elänyt kuten julisti. Täysipainoinen huippu-urheilu alkoi edellyttämään täydellistä omistautumista; sitä, että siviiliammatti haudattiin ja ryhdyttiin täysipäiväisiksi urheilijaksi. Urheilusta tuli tällöin paitsi harrastus niin myös ammatti, joten selvää oli, että raha tuli mukaan peliin. Kymmenpäisen lestadiolaisperheen isän oli kyettävä tuomaan perheelle jokapäiväisen leivän, kun nauriinviljelystä oli jouduttu luopumaan urheilun tähden.
Lahjakkuuksi on harvassa. Siis tosilahjakkuuksia, joiden fyysiset ominaisuudet ovat optimaallisia tiettyyn lajiin. Ne, jotka olivat heikommin eväin liikkeellä, joutuivat miettimään vähemmän mairittelevia tapoja menestyksen takeeksi. Usein pelkkä harjoittelun lisääminen tai tehostamine ei riittänyt. Kuvioissa alkoi pyöriä jos jonkinlaista hiipparia, kuten talonmies Nyyrönen, joka salakavalasti - ja tietenkin vahingossa - piikitti hormonia Martti Vainion kankkuun. Myöhemmin muuan hiihtovalmentaja kuljeskeli kansainvälisissä hiihtokilpailussa mystisen lääkärilaukun kanssa. Pikajuoksija Kelly White oli puolestaan popsinut piristeitä, mutta hänen selvityksestään kävi ilmi, että hän sairastaa narkolepsiaa, mikä saattaisi aiheuttaa nukahtamisen kesken alkukiihdytyksen. Voi taivas.
Muutoinkin yhdysvaltalaiset ja brittiläiset urheilijat ovat usein narahtaneet dopingistä, mutta langettava tuomio on tullut melko suurella varmuudella, kunhan urheilija on ilmoittanut käyttäneensä gingseng-juurta tai juoneensa vahingossa kofeiinittoman kahvin sijaan kofeiinillistä. Toisaalta, tuskinpa esimerkiksi jenkeissä halutaan tunnustaa, että heidän urhelumenestyksensä perustuu kiellettyihin aineisiin ja niiden käytöstä vaikenemisesta urheiluliiton, valmentajien ja urheilijoiden toimesta. Vähän samalla tavalla DDR:n dopingjärjestelmään salattiin Braunin sponsoroidessa naisjoukkueelle parranajovälineet.
Yhteistä näissä kaikissa tapauksissa on kuitenkin se, että syy on jossain muussa kuin itsessä. Samanlainen ajattelumalli on vallitsevana myös muillakin elämän osa-alueilla. Eihän meidän Jesse! Miten sä voit sanoa noin meidän Jennasta, häpeäisit!
No, onneksi meitä suomalaisia on sentään pidetty rehteinä. Miettikää nyt: Juha Mieto, Lasse Viren, Juha Väätäinen, Harri Kirvesniemi jne. Tuota noin, otetaan tuo Harri pois tuota listalta. Tässä päivitetty versio: Mieto, Viren, Väätäinen. Rehtejä kavereita kaikkinensa; olivat puhtaita aikana, jolloin testejä ei tehty juuri nimeksikään. Niin ja olihan meillä Seppo Räty, jonka ainoa doping oli Olvi-olut, mutta vannomatta paras.
Palataan takaisin rahaan, itse perkeleeseen. Raha on kiva asia, mutta kun siitä tulee liian hallitseva tekijä, elämää ohjaileva Jumala, ajaudutaan väärällä tielle. Raha yhdistettynä sairaalloiseen kunnianhimoon on vaarallinen keitos. Yleisurheilun GP-kisoissa Sergei Bubka nosti seipään MM-lukemia sentti kerrallaan kuitatakseen maksimaaliset bonukset. Kenian Nandi-heimon kavereille urheilu on ainoa tapa päästä "ryysyistä rikkauksiin". Siis ainoa teoriassa järkevä tapa. Ensi syksynä NHLPA päättää ilmeisesti heittää hanskat tiskiin ja pelaajat aloittavat lakon. Pelaajat, joiden kuvittelisi pelaavan rakkaudesta peliin. Mutta ei olla naiiveja, kavereilla on kuitenkin tusinanverran Dodge Vipereita autotalleissaan. Toisaalta käsite "kutsumusammatti" on nykyään käytännössä vitsi. Lääkärit itkevät palkkojaan ja kohta papitkin menevät vissiin lakkoon elleivät saa palkankorotusta.
Eikä tässä vielä kaikki. Urheiluseurojen taloudellinen tilanne heikkenee vuosi vuodelta palkkakustannusten nousun myötä, ja tämä vaarantaa jopa lajien tulevaisuuden. Oma lukunsa on F1:n kaltainen "urheilu", mikä on antiikin kreikan ihanteiden näkökulmasta susi lajiksi. Toista se on homostelu painimolskilla(ko?). Palkat silti aivan mielettömiä. Ajat autoa lujaa ja mumiset partaasi lehdistötilaisuudessa - kymmenen miljoonaa tilille ja ehtoopuolen missi kainaloon, var så god.
Bisnestähän tämä on, ei voi olla myöntämättä. Yleisöhän se on, joka pitää pystyssä tätä hommaa fanaattisuudellaan ja ostovoimallaan. Jengi ahtautuu jäähalleihin katsomaan, kun typeriin suojuksiin sonnustautuneet romuluiset miehet sirklaavat pienen muovilätkän perässä ja välillä intoutuvat huitomaan myös toisiaan. Entäpä sitten mäkihyppy? Elämänsä parhaassa iässä olevat kevytrakenteiset mäkikotkan ansaitsevat leipänsä antautumalla painovoiman armoille. Entisaikojen jaripuikkosmainen tyylikkyyskin on kateissa, kun liitävät tökerön ruotsalaisinnovaation, v-tyylin, turvin kohti montun pohjaa. "Ponnistus vähän myöhästyi, hiukan epävakautta ilmalennossa, mut nappi-alastulo, ihan pikkunätti suoritus." Kiesus.
Entäpä tennis sitten? Naisten tennis antaa edes visuaalista tyydytystä Serena Williamsin ghettobootyn ja Kurnikovan tyttömäisen olemuksen kautta, mutta miesten pelit ovat aivan hirveää katseltavaa. Pallorallit ovat lyhyitä ja pahimmassa tapauksessa olemattomia, kun karjut syöttävät ässiä vuorotellen. Elitistinen yleisö kuitenkin hurraa Lacosten pikeepaidoissaan. Suomen ykköspelaaja karsiutuu järjestään ATP-turnauksen ekalla kierroksella, mutta silti hehkutetaan, että Suomen tennis on nousussa.
En malta vieläkään lopettaa, koska rahan ja huippu-urheilun välinen kytkös vaivaa vieläkin ikävästi mieltäni. Huippu-urheilun saamaa arvostusta Suomessa on monesti perusteltu sen kautta saatavalla pr:ällä ja yleisellä tunnettuudella globaalissa mittakaavassa. "Urheilla Suomi maailmankartalle" - tiedätte varmasti fraasin? Kulttuuriministeriö budjetoi huippu-urheilulle mielestäni kohtuuttoman paljon varoja, kun vertailukohtana pidetään esimerkiksi nuorisoliikuntaa, jota tukemalla huomioitaisiin samalla myös kansanterveydellisiä näkökohdat. Sama pätee veikkausvaroihin, jotka tulisi mielestäni suunnata yksinomaan harrastus- ja nuorisoliikunnan tukemiseen ja jättää muutenkin ammattimaisesti urheilevat sporttistarat omien tulojensa varaan. Ellei se riitä, alkakoot hitsaamaan tai ajamaan taksia öisin. Huvittavinta oli, että miljönaari-alppihiihtäjä Palander oli tuohtunut valtion tuen menetyksestä. Kaverilla on lukaali Monacossa, joten ei pitäis nähdäkseni olla pelimerkeistä pulaa.
Aiemmin olin todellinen urheiluhullu. Siis silloin, kun olin naiivi ja elin siinä uskossa, että urheilussa pätee yleisesti hyväksytyt moraalikäsitykset ja intohimo itse urheiluun toimisi ohjaavana tekijänä. Nyt olen kuitenkin viisastunut, eikä lapsenomainen ihailu ja urheilijoiden nostaminen esikuvikseni ole enää mielessäkään. Tunneskaalassa pinnalla ovat pikemminkin halveksunta ja toisaalta välinpitämättömyys kokonaisvaltaisesti huippu-urheilua kohtaan. Tavallaan tämä on sääli, koska tähän tilanteeseen ovat johtaneet vain kourallinen yksittäistapauksia tietyistä yksittäisistä lajeista. Mutta luottamuksen ja kunnioituksen palauttamiseen nämä lieventävät asianhaarat eivät todellakaan riitä.
Tilitykseni jälkeen kuulisin mielelläni muidenkin kommentteja huippu-urheilusta. Onko sillä edelleen jotain annettavaa teille? Uskotteko puhtaaseen, doping-vapaaseen urheiluun? Onko joku lapsuuden idolinne pettänyt teidät pahan päiväisesti? Pitäisikö huippu-urheilua tukea rahallisesti? Onko liioiteltua avautua tällä tavalla, kun urheilun realiteetit ja viihteellisyys ovat jo valmiiksi kaikkien tiedossa? Pitäisikö minun vain relata ja olla heittäytymättä marttyyriksi?
Edit. Tällä fontilla tuo kursivointi ei tosiaan näytä hyvältä, luettavuus kärsii aika paljon. Otetaan se pois, kun ei ittekään saa selvää omasta tekstistä.
[quote:091f82f91d="Elämätön Luuseri"] os huippu-urheilua ei nuggetin tekstin pointtien perustalta saisi tukea, ei saisi musiikkiteollisuutta, tai viihdeteollisuuttakaan tukea.[/quote:091f82f91d]
Osuit naulan kantaan. Yksityisin varoin hoitakoot raha-asiansa: sponsorointi sun muut mainos- tms. tulot. Julkisille varoille löytyy tähdellisempääkin käyttöä kuin apurahat tai vastaavat, jotka menevät järjestään viinaan ja naisiin. Ei mullekaan ole kukaan mitään apurahoja antanut, vaikka olenkin soittanut ala-asteen kevätjuhlissa nokkahuilulla epävireisesti "ostakaa makkaraa" -biisin.
[quote:091f82f91d="Ringo *"]Sä oot Rapeat Nuggetit unohtanut, ettei nämä valtion tuet mene suinkaan itsesi jopa mainitsemille Palandereille, joiden yhden mainostarran sponssitulot ovat suuremmat, kuin nämä valtion 12 000 euroa vuodessa, vaan juuri niille kymmenpäisen lestadiolaisperheen isille jotka tuskin rahalla mässäilevät vaikka menestys olisikin hyvä. Näistäkin rahoista menee monessa lajissa osa välineisiin ja leirityksiin ynnä muihin. Näin ei tuo 12 000 ole missään nimessä kohtuuton summa nimenomaan niille, jotka harjoittavat lajia ilman rahankiiltoa silmissä. Jos rahaa haluat tehdä, ei välttämättä kannata ruveta esim. homostelemaan painimolskilla.[/quote:091f82f91d]
Kuten tekstini alussa käy ilmi, tarkoitukseni oli viljellä "asennevammaisia mielipiteitä" keskustelun herättämiseksi ja muutenkin miettimättä asioita kovinkaan objektiivisesti. Olen kuitenkin vasta-argumenteistasi huolimatta edelleen sitä mieltä, että en näe huippu-urheilua - sellaisena kuin se ilmentyy 2000-luvulla - tukemisen arvoisena asiana. Ja jos urheilijat valittavat sponsorirahojen puutetta, niin voivat miettiä, mitä tapahtui Lahdessa keväällä 2001. Tuo Palanderin saama 12000 euroa on tosiaan täysin symbolinen ele, eikä niinkään avustus, joten Palander varmasti koki tuskallisena, että murtsikkahiihtoon ja uintiin viehtyneessä Suomessa ei alppihiihdon maailmanmestariakaan tunnuta arvostavan.
'Huippu-urheilu' -käsitteellä tarkoitin tässä (riippumatta siitä, mitä sillä virallisesti tarkoitetaan) kansainvälisen tason urheilua - ei kansallisen tason urheilua, kuten piiritason hiihtokilpailua. Keskeisenä on siis pyrkimys päästä maailman huipulle, tasolle, jossa urheilemalla voi päästä myös tienaamaan.
Sitapaitsi vielä 1970- ja 1980-luvuillakin, jolloin sponsorointi ei ollut nykyisen laajuista, vain harva pystyi olemaan täysipäiväinen urheilija. Moni toimi osa-aikaisesti hitsaajana ja ajoi taksia öisin pärjäten silti mukavasti ehtien siinä sivussa harjoittelemaankin jopa enemmän kuin nykyinen urheilijasukupolvi. Entä mitä lisäarvoa tai hyötyä joku tukea saava trialin sm-sarjan voittaja tuo valtiolle vastineeksi? Vai onko kyse vain elinkeinovapauden toteuttamisesta?
Kuten todettua, ei kannata vetää hernettä nenään, vaikka olisikin sen suuren lestadiolaisperheen kasvatteja. Teen tätä vain viihdyttääkseni itseäni, en lukijoita.
