Kirjoittaja Aihe: Sarjakuvat  (Luettu 27653 kertaa)

Haulla ei löytynyt kuin kahden vastuksen säie kuuden vuoden takaa ja näkisin tämän ansaistevan ihan oman ketjunsa erillään tosta muusta krijakeskustelusta.

Jokaisella varmaan omakohtaista kokemusta, toisille rajoittuu hesarin vikaan sivuun ja Aku Ankkaan, toiset diggaa mangasta, toiset käy eeppistä vääntöä DC:n, Dark horsen ja Marvelin keskinäisestä paremmuudesta.

Itse olen sekakäyttäjä. Käyttö on alkanut hyvin varhaisessa vaiheessa. Opin lukemaan viisivuotiaana ja pääsin heti hyvin tälle tielle. Alkuun aloitin luonnollisesti Aku Ankalla jonka tilaus oli talouteemme aloitettu joskus 80-luvun loppupuolella vanhemman siskoni saavuttaessa lukuiän, mutuillaan nyt vuosi 87. Akun lisäksi kova sana oli mm. Maailman vahvin nalle Bamse ja vaikkei nyt ihan suoranaisesti sarjakuvasta menekkään niin Rasmus-nalle. Hiukan vanhempana kouluiän koittaessa pääsin käsiin varsin vaatimattomaan maalaiskylämme sivukirjastton tarjontaan. Täältä tietenkin tarttuivat mukaan Asterix, Lucky Luke, Tintti, Ahmed Ahne jne. jne. Mutta toisaalta myöskin eräs vielä nykyisistä suosikeistanikin eli Avaruusagentti Valerian Perre Christinin ja Christian Mezieresin kynäilemä maanmainio sci-fi sarja.

Näitä olen koittanut keräilläkkin, mutta hyllyyn on lähinnä karttunut vain näitä uudempia julkaisuja vanhojen ollessa aika kovissa hinnoissa divareissa.

Myöskin eräs näiltä ajoilta saatu rakkaus on André Franquinin piirtämät sarjakuvat. Näistä etenkin Pikon ja Fantasion seikkailut tuli kahlattua läpi useampaan otteeseen. Myös Marsupilami ja Niilo Pielisen ja Pikku-Pikon strippihupailut on tullut aina tasaisin väliajoin kertailtua.


Ala-asteen aikoina tietenkin kova sana oli erinäisten lelumallistojen markkinointiin keskittyneet sarjakuvajulkaisut, joista omia kohokohtiani oli yhdeksänkymmentäluvun alun poikalapsena Transformers, Action-Force. Lamavuosina talous oli tiukalla ja sarjakuvat hankittiin yleensä antikvariaatista (erityiskiitokset Sumalle, sinne tulee raahattua vieläkin rahaa tasaiseen tahtiin). Tämän vuoksi tutustuin ja tykästyin lähinnä edellämainittujen lehtien 80-luvun numeroihin. Vieläkään en mielelläni sulata noin vuoden 92 jälkeisiä numeroita TF:n ja AF:n lisäksi myöskään muista Marvelin sarjakuvista. Etenkin Action Forcella on vankkumaton asema lapsuusmuistoissani. Naapurin poikein kanssa leikittiin niin figuureilla kuin ns. live action hengessä monet sodat Cobraa vastaan. Kauhunsekaisin odotuksin odotankin siis loppuvuoden GI Joe The rise of Cobra elokuvaa. Näitä lehtiä oli joskus muutamaa hajanumeroa vaille täydellinen kokoelma noihin 92 vuosiin asti. Vieläkin usein harmittelen, että vaihdoin ne samaisten naapurinpoikien kattavaan pikkuautokokoelmaan josksu ala-asteen loppuvaiheilla. Noh, pikkuautot ovat sentään edelleen käytössä siskonpojan leikeissä. Huomattavaa tässä on, etten juurikaan pitänyt 'supersankari' sarjakuvista tässä vaiheessa. Jotain haja batmaneja jne. tuli luettua, mutta varsinainen innostus näihin tuli vasta myöhemmin.



Yläasteelle siirryttäessä ei suinkaan into sarjakuviin kadonnut vaan kasvoi entisestään. Tälllöin vihdoin löysin luokkakaverin johdattamana nämä Marvelin sukkahoususankarit. Näissäkin kuten aiemmin mainituissa kahdessa sarjakuvassa pitäydyin tiukasti 90-lukua edeltävässä materiaalissa. Tämän jälkeen nämä ottivat itsensä vähän turhan tosissaan. Sukkahousutouhuihi kuuluu semmoinen 70-luvun utopistinen camp sci-fi höyryily Ihmenelosten tyyliin. (Syy jonka vuoksi mm. Ihmenelosten elokuvatoiklailut eivät juuri ole kiinnostaneet).
Toinen sarjakuvateknillisesti uutta-avaava tekijä yläasteelle siirtyminen aiheutti oli jokapäiväiset bussin odottamiset. Kuten aiemmin mainittua, asustelin syrjäkylilä jonne bussivuorot eivät kovin usein kulje, joten koulun läheisen kirjaston sarjakuva- ja lehtihyllyt tuli kolmen vuoden aikana koluttua suhteellisen täydellisesti. (Samalta ajalta olen luullakseni lukenut jokaisen pelit ja kameral ehden, sekä soundit, urheilulehdet, tieteen kuvalehdet yms.). Merkittävimpiä tämän ajan laajempia kokonaisuuksia on Judge Dredd. Mahtavalla mustalla huumorilla lastattua sci-fivääntöä suoraan ydinsodan jälkeisestä Mega-city ykkösestä.


Tämän jälkeen sarjakuvia on tullut luettua tasaiseen tahtiin, mm. Vekaranjärven varuskuntakirjaston valikoimat olivat eräs hienoimpia juttuja inttiajalta. En nyt lähde sen tarkemmin erittelemään, ette mene ihan autobiografian piikkiin tämä avausposti, heitämpä siis vain muutaman suosikin joka tulee mieleen.

Sin City, tietty. Sopivan kevytjuonista toimintamäiskettä erinomiasella graafisella esityksellä.
Alan Mooren Watchmen ja V for Vendetta.
Art Spiegelmanin Maus, hyvä hiiritarina keskitysleireistä.
Milo Manaran Etäisten maiden tuuli, Pandoran silmät ja Viimeinen suuri seikkailu, jokseenkin eroottisia, mutta erittäin hyviä.
XIII on hyvä, tosin tämän seuraamista vähän häiritsi epämääräinen käännöspolitiikka, ainakin suomeksi, englanniksi ei ole tullut vastaan.
Jotkut Gaimanin sarjikset on hyviä, henkilökohtaisesti vieroksun vain vaihtelevaa piirtäjäkatrasta. Hyvän kuvittajan kanssa erinomaisia, taiteilevamman kanssa vähän turhankin taiteellisia.
Akira on ainut manga johon olen jaksanut tutustua, mutta se oli kannattavaa.
ja tietty Don Rosan Ankkasarjikset ovat varmaan monen muunkin sydämmiin päässeet asumaan.


Strippisarjoista mieleen tulee ainakin Loikan vuoksi, Kamut, Ernie, Madin Sergio Aragones ja Don Martin, Gary Larsonin Far Away, Robotman, tietty Viivi & Wagner ja Fingerpori. Muistaako muuten kukaan sellaista lehteä kuin VSOP Vain sarjakuvan osuvinta parhaimmistoa. Tilasin aikoinaan, mutta numeroita taisi ilmestyä vain 5, kolme on tainnut jäädä talteen.

Suomalaisista en häpeällisesti myönnettäköön ole ihan kauhean moneen tutustunut. Petri Hiltusen sarjakuvat mainittakoon. Samoin J. Tilsan riemukkaat aajatusjuoksut. Samoin Ville Pirisen ja Pauli Kallion tuotokset. Samaan kastiin kuulunevat myös Kung Fu Poliisit ja myös uudempi NYT sarjis Auttaja hai, jonka taso heittelehtii tosin erittäin kovin.



Onhan tuota, ja lisää varmaan mieleen tulisi kunhan tarpeeksi miettisi. Lopetettakoon kuitenkin alustus tähän, ettei mene ihan yksinpuheluksi. Nytkin jo ehkä liikaa lapsuuskuvausta tuli ammennettua mielen synkistä kätköistä tähän.

Eli miten on, onko sarjakuva huithaperoa lasten kuvakirjallisuutta vai visionääristä ajankuvausta?
Mikä on oma lempparisi?
Uppoaako manga, amerikkalainen sarjis a'la Preacherit ja Sandmanit vai irtoaako huvi suomalaisista omakustanne Glömpeistä?
Piirrätkö itse?
Pahat pettymykset?
Hyvät yllätykset?
Mustavalkoinen vai foorumin mukainen eli värikäs?
Pelkistetty vai pikkutarkka?
Maalauksellinen vai perinteinen?
Mustikka vai mansikka?
Tirtsu vai... okei nyt mentiin liian pitkälle. Lopetan siis ajoissa.

Nyt päällimmäisinä on ollut:

BLACKSAD


Kovaotteinen yksityisetsijä rämpii suurkaupunkien hulinassa ja synneissä katuhustlereista pyramidin huipulla istuviin yrityspomoihin muuhun pohjasakkaan tietyllä moraliteetillaja sydämmellä. Tietty synkkyys ilmapiirissä ja ihmisyyden patoutuneisuus purkautuu hyvissä juonissa ja jokaisen motiivit asetetaan suurennuslasin alle kuten päähenkilön oma elämä perusdekkari -kliseineen. Hymystä vakavaan naamaan, rakkaustarinoista pitelemättömään vihaan.

ja

ROCKY


Mitä tästä sanoisi, jokainen parikymppinen sisäistyy Tukholmalaiseen perusjäbään joka on kasvanut samassa populaarikulttuurissa ja aiheissa. Naapurin sohvalla punkkaaminen, omaisuuden mahtuminen banaanilaatikkoon, palkkapäivädokaus, festarikeissit ja ihmissuhdesäädöt. Ja onhan tämä nyt perkeleen hauskaa luettavaa.

Syväanalyysit jahka selviän kkomasta. E: Done and done.

Pari suosikkia:

Hugo Pratt - Corto Maltese



Matti Hagelberg - Kekkonen

Joskus aiemminkin taisin kysellä mut saako noita Rockyja suomenkielisinä? ne mitä myrkystä luin niin oli ainakin mahtavaa tavaraa.

Englanniks/ruotsiks saa päivän stripin http://www.dn.se.

Pystyn allekirjottamaan kaiken mitä Jamovoima sano alotuspostissa Jos olisin aikoinaan jatkanu akatemista uraa yliopistolla olisin kirjottanu gradunkin sarjakuvista, ongelmana olis tosin ollu ettei enkunlaitoksella ollu ketään kuka olis voinu sitä  arvostella - yhä vieläkin sarjakuvat != Vakavasti Otettavaa Kirjallisuutta saati sitten Taidetta, which sucks ass

pari omaa suosikkia jo mainittujen lisäks: klassikoiden klassikko, Krazy Kat. George Herrimanin kohta satavuotissynttäreitä viettävä tarina kissan, hiiren ja koiran kolmiodraamasta, jossa Tiili on korvannut ruusun rakkauden symbolina. Krazy on iätön, ja sen jälkeen kun siihen tutustu sillon joskus aikoinaan teini-iässä sen pariin palaa aina säännöllisesti.



Toinen kovuus: Robert Crumb. Crumb oli keskeisin 60-luvu underground-sarjakuvien piirtäjistä. Ilman undergroundia amerikkalainen sarjakuva ois jääny kokonaan marvelin sukkahousuhemmojen ja bätmänin tasolle (ja 60-luvulla niidenkin meno oli hivene  eri tason läppää kun nykyään, olis aika turha pelätä et meillä olis mitään alanmooreja ta frankmillereitä), ja ylipäätään noi uugeesarjikset oli 60-luvun tärkeimpiä kulttuurisia saavutuksia hippirokin ohella. Crumbin ohella myös Dave Sheridanin ja Gilbert Sheltonin Freak Brothers kolahtaa lujaa, tunnen omituista sielun veljeyttä Läski-Freddyyn (tai siis, mun kissat muistuttaa niin huomattavasti Läski-Freddyn kissaa et se tekee musta kissojen omistajana...niin.)



"While you're out there smashing the state, don't forget to keep a smile on your lips and a song in your heart!"- Phineas T. Freakears

Ite oon muuten vanhalla nikillä perustanut Marvel-topikin: http://www.basso.fi/keskustelu_aihe.php?aihe_id=31793 . Et sinne voi tulla kirjoittaa myös, jos Marvel-diggareita tääl pyörii.

Ite selailin paljon sarjakuvia jo ennen kuin opin lukemaan. Ensimmäisiä sarjakuvia taisivat olla Aku Ankka, Rasmus-nalle, Bamse, Asterix, Tintti ja Lucky Luke. Kirjastosta tuli lainattua myös tuota Avaruusagentti Valeriaa ja Elfquestia. Sääli kyllä, en ole vieläkään kunnolla noita lukenut, sillä silloin aikoinaan en osannut muuta kuin ihailla kyseisten sarjakuvien kuvia.

Seuraava askel oli Marvelin sarjakuvat, kun joskus 5-vuotiaana pääs tutustumaan Ryhmä-X:ään ja Hämähäkkimieheen. Tavallaan askel oli aika looginen, sillä Turtles oli ollut tota ennen todella kova sana jostain 3-vuotiaasta lähtien. Vanhemmat kuitenkin sai houkuteltua tilamaan aluksi 1994 Mustanaamiota, sillä taisivat pitää Marvelin sarjakuvia vielä liian hurjina mulle. Ennen Mustanaamiota mulle oli tilattu Väiski Vemmelsäärtä.

Action Forcesta en pahemmin innostunut, vaik pari numeroa omistinkin. 1995-1998 tuli aika tiiviisti Marvelin sarjakuvia seurattua. Spawn oli kans mieleen, sillä se oli aika raakaa kuvastoa varsinkin 8-9-vuotiaan lukijan mielestä. Eihän tota lehteä tosiaankaan ton ikäisille voi suositella! Ala-asteel tuli toki Madia, Myrkkyä ja Pikku-Pikoakin vähän luettua, ku härski meno alko maistua.

14-vuotiaana tuli tutustuttua hieman aikuismaisempaan sarjakuvaan, kuten Sin Cityyn ja Luupäihin. 2007 kesäl tuli pitkästä aikaa palailtua supersankarisarjisten pariin. Nyt tästä onkin muodostunut jo joka-kesäinen traditio, et kesähelteil jaksaa tai paremminkin kerkeää lukea sarjakuvia. Tossa viime syksyllä tuli luettua mahtava Watchmen. Elokuvaa en oo vieläkään kyl nähnyt, enkä sen näkemistä nyt hirveästi odota.

Viime aikoina luetuista täytyy kehua Kirkmanin Invinciblea, joka taitaa olla parasta 2000-luvun perinteistä supersankarisarjakuvaa:



Kaiken kaikkiaan oma kiinnostus on vahvinta amerikkalaista toimintasarjakuvaa kohtaan. Manga ei kiinnosta melkein yhtään. Tutustumislista on varsin pitkä ja etupäässä siitä löytyy ainakin The Walking Dead,  Hellblazer, V for Vendetta, Preacher, Transmetropolitan jne. jne. Jonkinlainen ongelma on se, että on niin paljon sarjakuvia ja niin vähän aikaa.

Pitäis lukea Tenavia taas uudestaan, kun vasta nyt on tajunnu sen pohjattoman pessimistisen alavireen siinä. Kaikilla hahmoilla on joku juttu elämässä, joka menee järjestään päin helvettiä aina samalla tavalla, mutta ne ei vaan tajua lopettaa. Ressu ei koskaan saa kirjaa julkaistua, Tellu ei saa Amadeusta, Eppu ei pääse eroon rievusta eikä näe Suurta Kurpitsaa, Jaska ei koskaan saa koppia ja Tellu vetää aina pallon jalan alta, Pipsa saa aina vitosen, Jaskan joukkue ei koskaan saa juoksua jne. Parasta tossa on se, että kaikki kuitenki aina vilpittömästi yrittää, mutta kukaan ei koko sarjan 50 vuoden historian aikana onnistunut missään.

...