Taiteilija: Tuukka Tammisaari
Teksti Henrik Tiittanen, Kuva Juuso Noronkoski
Nuori kuvataiteilija ei odota inspiraatiota, sillä hänen ammattinsa on maalaaminen. Pyrkimys on välttää penseyttä ja tehdä valkoista kangasta parempia töitä.
Tossa seinällä riippuvassa maalauksessa on hieno kukko.
Joo, sen nimi on The Great African Bluetooth. Se tulee siitä, kun Ugandan matkalla huomasin, että vaikka ihmiset ovat tosi köyhiä, niillä on kaikilla paljon hienommat ja uudemmat puhelimet kuin kellään mun tuntemalla ihmisellä. Silti pääkaupunki Kampalassa oli kadut täynnä kukkoja ja kanoja. Aika uskomaton ristiriita pyöriä bluetooth päällä heimopäällikön vastaanotolla.
Miksi susta tuli taidemaalari?
Lukion toisella luokalla kyllästyin koulunkäyntiin ja aloin viettää aikaani kuvaamataidonluokassa, loppuajan hengasin divareissa penkomassa pölyisiä levyjä. Kun mikään ei oikein tuntunut miltään, maalaaminen oli pelastuskeino. Löysin jotain tärkeää, ja tekemisen kautta maalaaminen alkoi luonnistua.
Kerro lisää aiheistasi?
Aiheiden lähtökohta vaihtelee tosi paljon. Esimerkiksi Vesikauhu syntyi piirrellessä. Pelastusrenkaassa oli hauska muoto ja ihmisestä näkyvissä pelkkä yläruumis. Vesikauhu-nimen kautta muotoihin tuli mukaan sanaleikki.
Pitkästä aikaa aloitin taulun siten, että pistetään vaan väriä kankaalle. Pohjustan kaikki tauluni itse. Maalatessa on tarkoitus, että työ olisi parempi kuin valkoinen kangas. Se on aika kova haaste. Maalausprosessin tietää onnistuneen, jos työskennellessä katoavat fyysiset tuntemukset, kuten nälkä ja ajantaju.
Uskot siis kärsivän nälkätaiteilijan myyttiin?
Kärsimystä ei tosiaankaan tarvitse buustata, mutta onhan maalaaminen yksinäistä hommaa. Välillä on niin paljon yksin, että pitää laitaa Yle Puhe päälle, että kuulisi jonkun sanovan jotain. Kärsimystä on luontaisesti niin paljon olemassa, ettei se kyllä ole asia, josta ammennetaan inspiraatiota. Mietin joskus, että jos olisin helvetissä en voisi maalata, mutta jos olisin taivaassa maalaisin silti.
Entä kiirastulessa?
Maalaisin tuplasti enemmän. Mun viime näyttelyn nimi oli Vesikauhu, sedaatio ja penseys. Penseys on kaikkein huonoin tila, eli tila jossa en pysty maalaamaan. Se on mulle helvetti.
Useilla hahmoillasi ei ole kasvoja, niistä tulee kuolema mieleen. Lapset varmaan kokisivat ne pelottavina.
Niin tai sitten ei. Eikö kyseessä voi olla enemmänkin jonkinlainen puhdistuminen?
Sinähän sen tiedät.
Välillä maalaan kasvot ja välillä en. Ei siihen voi mitään nyrkkisääntöä keksiä.
Sä et siis maalaa tietoisesti synkkiä aiheita?
Ehkä sitä puolta joutuu pikemminkin hillitsemään, ettei työt lähtisi ihan lapasesta, mustaa mustalle ja niin edespäin. Silloin se valahtaisi ehkä liikaa sinne terapian puolelle. Terapiamaalaus on mun mielestä alhaisin maalauksen muoto. Nyt en siis puhu taideterapiasta sairauksien hoidossa.
Nuoren taiteilijan sairaskertomuksista ja traumoista kumpuavat duunit voivat olla aika karmeita.
Joo, se on myös aika yksilöllistä. Vaatii paljon taitoa tasapainotella yksityisen ja yleisen välillä. Jotkut laittavat itsensä kokonaan likoon, mikä on ihan hienoa, mutta välillä aika hihityttävää. On silti hienoa, että pakottava tarve luoda tulee esiin. Kärsimyksestä lähtevä taide ei ole lähtökohtaisesti huonoa, mutta ei kai sitä tarvitse väkisin kuralammikossa maata.
Minkälainen prosessi taulun syntyminen on?
Mulle työskentelyssä pitää olla tietynlainen rutiini. Ihmiset tuntuvat liikaa odottelevan jotain mystistä asiaa, jota kutsutaan inspiraatioksi. Mulle sitä ei ole olemassakaan.
Työt syntyvät tekemisen kautta. Epäonnistuminen kertoo, että jotain pitää tehdä paremmin ja onnistuminen kannustaa eteenpäin. Hyvin onnistunut työ on paljon sanallista selitystä edellä. Siksi niistä voi olla välillä hankala puhua.
Mulla on näyttely Tampereella vähän ennen vappua. Kaikki sinne tulevat duunit on periaatteessa kesken niin kauan, kunnes ne on seinällä. Joskus on hyvin selvää, että teos valmistuu vasta ripustusvaiheessa.
Sanoit, että maalaus on ammattisi, minkälaisia haasteita se tuo mukanaan?
Taloudellinen puoli on tosi haastavaa ja täyspäiväisesti maalaaminen äärimmäisen vaikeaa. Pitäisi olla ihan mieletön uraohjus tai sitten muuten vaan ylivoimainen.
Maalaaminen on itsessäänkin jo ongelmanratkaisua ja hyvällä tavalla tosi raskasta hommaa. Kaikki muu ylimääräinen byrokratia saattaa tuottaa joillekin vaikeuksia. Tähän ei ole olemassakaan mitään patenttiratkaisua, joten sitä ei auta liikaa murehtia.
Haasteet voivat passivoida, mutta niillä voi olla myös aktivoiva vaikutus. Nuorena ihmisenä voin sanoa, ettei tätä aikaa kannata heittää hukkaan. Monet yrittävät liian aikaisin puristaa itsestään jotain uskomattomia kokonaisuuksia. Kokeilun lopettaminen liian aikaisin voi olla vaarallista.
Teetkö ”oikeita” töitä?
Ainahan niitä joutuu välillä tekemään. Kun puhuttiin inspiraatiosta tuli mieleen kesä, jona olin asfalttihommissa. Silloin alkoi työhuoneella olo maistua kummasti. Päässä nousi pahasti paineet, kun kuunteli tuttujen ”nyt ei oikeen irtoo” -ruikutusta. Jos ihmiselle ei koskaan ole tullut hiki, ei auta vaikka olisi kuinka älykäs.
Mitä sä aiot kirjoittaa sun seuraavan näyttelyn kuvaukseen?
Mä en hirveästi kirjoittele mitään ja se on välillä vähän vaarallista. Nää työt ei kuitenkaan ole mitenkään ihan älyttömiä, on pitänyt käyttää vähän yläpäätäkin.
Käytätkö alapäätä maalatessa?
Pitää sitä käyttää. En kyllä konkreettisesti maalaa sillä. Mietin aikoinaan taidekoulussa, että pitääkö jokaisen maalarin piirtää pääkallo ja penis. En ole keksinyt vastausta.
Basso on 160-sivuinen musiikkiin erikoistunut kulttuurilehti, joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Lehteä tekee yhteensä yli sata kirjoittajaa, valokuvaajaa ja kuvittajaa. TILAA lehti kotiisi täältä.
