Pelit: Virtuaalikultaa ja kumipamppuja
Teksti: Juuso Janhunen

Virasto 39 on Pohjois-Korean kommunistisen hallinnon osasto, joka Etelä-Korean ja useiden länsimaisten tiedustelulähteiden mukaan on erikoistunut keräämään varoja ase- ja huumekaupan, väärentämisen sekä nyt myös kultafarmarien tuottaman virtuaalikullan tai sen tuottamisessa avustavien ohjelmien kauppaamisella.
Viimeksi tämän viikon maanantaina sekä New York Times että pelialan verkkosivusto Gamasutra julkaisivat uutisia, joiden mukaan Pohjois-Korealaisten hakkereiden luomat ohjelmistot olivat mahdollistaneet virtuaalikullan ja muiden hyödykkeiden keräämisen mm. verkkopeleissä Lineage ja Dungeon Fighter. Raporttien mukaan pelkästään näitä kultafarmiohjelmistoja kauppaamalla Kim Jong-ilin johtaman diktatuurin kassaa olisi kartutettu jopa yli kuudella miljoonalla dollarilla.
Kultafarmarointi, eli Gold Farming tarkoittaa käytännössä sitä, että massiivisten verkkoroolipelien tai muiden moninpelien pelaajat käyttävät aikansa normaalin pelaamisen sijasta kullan tai muiden virtuaalihyödykkeiden keräämiseen ja myyvät nämä sitten toisille pelaajille nettihuutokaupoissa tai forumeilla oikeaa valuuttaa vastaan.
Vaikka se on useiden pelien säännöissä kiellettyä, sadattuhannet pelaajat ympäri maailmaa ovat toiminnassa mukana, eikä vähiten siksi, että useimmat farmarit ovat köyhemmistä oloista kuin virtuaalikultaa ostavat länsimaalaiset. Kultafarmareita löytyy niin Meksikosta, Filippiineiltä kuin Itä-Euroopasta, mutta toiminnan kiistaton mahtimaa on Kiina, jossa farmaroinnin arvellaan työllistävän yli 200 000 pelaajaa. Maasta löytyy tuhansia työpajoja, youxi gongzuosheja, jotka eroavat perinteisistä hikipajoista siten, että lenkkikenkien tai vaatteiden sijasta työntekijät istuvat tietokoneella noin neljänkymmenen sentin tuntipalkalla vähintään 12 tuntia päivässä, 7 päivää viikossa, toistaen samoja ruutineja bittikultansa kartuttamiseksi.
Kiinan kultafarmareista on kirjoittanut mm. yhdysvaltalainen toimittaja Julian Dibbell, jonka artikkeli Life of the Chinese Gold Farmer, on hämmentävää luettavaa. Jutussa kerrotaan esimerkiksi farmarista, joka on opiskellut yliopistossa lakia, mutta ei pidä kiirettä koulun kanssa, sillä hänestä pelaaminen on matalasta palkasta huolimatta hauskaa. Mielenkiintoisia ovat myös muiden pelaajien ja elantoaan tienaavien farmareiden väliset ristiriidat. Dibbell kertoo esimerkiksi siitä, kuinka vahingoniloisesti ja suorastaan rasistisesti muut pelaajat suhtautuvat heidän mielestään peliä väärin pelaaviin ja sen pelaajahahmojen normaalia kehittymistä vahingoittaviin kiinalaisiin. Esimerkiksi ylla olevan youtube-videon kommentit kertovat, kuinka ristiriitaisesti pelin fanit asiaan suhtautuvat.
Dibbelin retkiä Kiinaan ja kultafarmarien arkea dokumentoi myös Ge Jin elokuvassaan Gold Farmers, ja fiktion puolella aihetta on käsitelty mm. Cory Doctorowin romaanissa For the Win, joka avaa virtuaalimaailman tekojen vaikutuksia kultafarmareiden ja tavallisten pelaajien elämään.
Dokumentin ja fiktion rinnalla on kuitenkin hyvä muistaa myös viime vuosina yleistyneet raportit siitä, että Kiinassa kultafarmaroinnista on kehkeytynyt paikallisten vankiloiden rahantekokeino. Monilla paikoin pakkotyöleirien syömäpuikkoverstaat ja autonosien tuotantolinjat ovat vaihtuneet pakollisiin 12 tunnin nettipelivuoroihin.
Brittilehti The Guardianin haastattelussa eräs työleireiltä vapautunut kertoi päivistä, jolloin hän epäonnistui virtuaalisessa kullankeruussaan. Rangaistukseksi hänet pakotettiin seimomaan työpäivän päätteeksi kädet ylhäällä sietämättömän kauan, minkä jälkeen häntä hakattiin muoviputkilla. Vaikka Kiinan valtio on virallisesti kieltänyt kultafarmien käytön vankiloissa, toiminta jatkuu edelleen tuhansilla työleireillä.