Levyanalyysi

Teksti Matti Nives

The Caretaker: Patience (After Sebald)

(History Always Favours The Winners, 2012)

Muistan päivän muutaman viikon takaa. Olen noutanut kasan levyjä postista ja laitan yhden niistä soimaan. Vinyyli on sininen. Kansissa ei lue mitään, ei liioin levyn etiketissä. Olen unohtanut, mitä juuri kuuntelen. Tuntuu kummalliselta, epätodelliselta.

“Luultavasti juuri unhoon jääneet muistot synnyttävät sen omalaatuisen ylitodellisuuden, jota kokee unissa.”*

Vilkaisu kuittiin osoitti kyseessä olevan The Caretakerin uutukaisen Patience (After Sebald). Berliinissä asuvan britin James Leyland Kirbyn projekti on ennenkin luotaillut ihmismielen hetteiköitä, erityisesti muistamisen ja unohtamisen kompleksisuutta. Nyt Kirby on omiensa joukossa: uusi albumi on ääniraita kirjailija W.G. Sebaldin (1944–2001) Saturnuksen renkaat -merkkiteosta käsittelevään dokumenttielokuvaan. Kirbyn vastakkaisesti Sebald muutti Saksasta britteihin.

Saturnuksen renkaat on Sebaldin tutkielma siitä, miten muistamme asioita ja miten mielemme jatkuvasti rakentaa siltoja eri aiheiden välille. Samalla sen kantavana teemana on elämän yleisen hahmottamisen vaikeus ja menetyksen vääjäämättömyys. Sebald kronikoi kävelyretkiään englantilaisissa rantamaisemissa ja vie lukijan mukanaan syvälle vuosien pyörteisiin. Aika ei etene lineaarisesti.

“Ei voi ilman muuta sanoa, millä vuosikymmenellä tai -sadalla ollaan, sillä monet aikakaudet ovat täällä kerrostuneet ja ovat olemassa rinnakkain.”*

“Onko Caretaker sairas?”, kysyy eräs kriitikko Patience-levyn arviossaan. Perusteluna on Kirbyn pitkäaikainen kaipuu menetyksen ja katumuksen maailmaan, rosoisten luuppien surumielinen toisto. Totta, albumi vie väkisinkin kaitafilmikuviin jostain kauan sitten olleesta. Onnellisuus näyttäytyy liiankin kirkkaana, yllään vuosien kerrostumista verhoiltu tumma kaapu. Melankolia syleilee nostalgiaa ja näiden kahden liitto saavuttaa lähes pakahduttavan runollisen olomuotonsa huojuvissa melodianpätkissä.

Caretakerin osuma Sebaldin klassikkokirjan sydämeen on suorastaan murhaava. Kappaleilla ei ole nimiä levyn kansissa, joten niistä muodostuva kudelma on tekstuurimusiikille usein tarpeellisella tavalla anonyymi. Albumin voi kuunnella läpi miten päin tahansa saaden haltuunsa vain tilapäisiä ja parhaimmillaankin häilyviä muistikuvia. Yleisvaikutelma on rahiseva, mutta melodinen.

Kirby onnistuu Caretakerina pitämään huolen juuri siitä ihmismielen omaisuudesta, jonka määrittely on linjassa hänen musiikkinsa kanssa. Tuo muistiaines on määrittelyä sinnikkäästi pakeneva, jatkuvasti nestemäistä muotoaan muuttava olomuoto, jota ei saa pintaan kutsumalla.

Ehkäpä Caretakerin musiikki on muisto, jota en tiennyt omistavani tai joka ei edes kuulu alunperin tajuntaani.

“Kuka tietää, millaista on todella ollut joskus kauan sitten?”*

Jos Patiencen anti pitäisi jotenkin pukea sanoiksi, kertoisin että albumi on jo mielessäni yhtä kuin Saturnuksen renkaat.

*Sitaatit W.G. Sebaldin kirjasta Saturnuksen renkaat, suom. Oili Suominen (Tammi, 2001).

Basso on 160-sivuinen musiikkiin erikoistunut kulttuurilehti, joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Lehteä tekee yhteensä yli sata kirjoittajaa, valokuvaajaa ja kuvittajaa. TILAA lehti kotiisi täältä.

Kuuntele maistiainen tältä unenomaiselta ja pysäyttävältä levyltä tästä: