SUURI ISÄNMAALLINEN NAURUPOMMI

Teksti Kalle Kinnunen

Sibelius, Timo Koivusalon muotokuva kansallissäveltäjästämme.

Timo Koivusalon taiteilijapersoonalla on kaksi puolta. Kansankoomikko, joka nauratti vähään tyytyväisiä landepaukkuja Pekko Aikamiespoikana. Häpeilemätön opportunisti, joka tekee populistisia elokuvia kansallisista aiheista.

Koivusalo itkee, että kriitikot eivät tykkää hänestä, ja että häntä kohtaan muka kannetaan älymystökaunaa, koska Pekko oli niin menestynyt hahmo. Ei. Koivusalon elokuvat dumataan, koska ne ovat huonoja. Se, että on Pekkona osannut kertoa tarinoita Kälviän kunnantalon lavan reunalla ei tarkoita etevyyttä elokuvan tekijänä.

Tahattoman komiikan huippu on fingerporimainen Sibelius, muotokuva Suomen kansallissäveltäjästä (1865–1957), joka olisi totta vie ansainnut parempaa. Näyttelijäohjauksesta(kaan) Koivusalo ei ymmärrä tuon taivaallista, joten kukin vetää tyylillään: vanhat teatraalisesti, nuoret ihan eri otteella rennommin, sivurooleihin värvätyt harrastelijat päin helvettiä liioitellen. Irvokkaan patsastelun tekemisen motiivina on voinut olla ainoastaan tyhjä kunnian ja rahan himo.

Ensimmäinen osoitus suuruudenhulluudesta ovat englanninkieliset alkutekstit. Elokuvan on kuviteltu leviävän kansainvälisille markkinoille. Alkutekstien lomassa nähdään arkistokuvaa oikeista Sibeliuksen hautajaisista ja taustalla soi, tietysti, ”Finlandia”.

Hyppäys taaksepäin, Jean ”Janne” Sibeliuksen ja hänen vaimonsa kotitalon Ainolan syksyiseen pihaan, jossa vanhukset (rooleissa Heikki Nousiainen ja Seela Sella) halaavat.

”Näetkö sinä! Näetkö jo niitä?”, julistaa Sibelius tohkeissaan.

”En”, Aino kuittaa.

”Pian ne tulevat! Kuuntele! Tuo ääni – tuo huuto! Se on sinistä! Sinistä se on! Sieltä ne tulevat! Sieltä ne tulevat!”

Kuulemme raakkumista. Kas, kurkiaura lentää taivaalla. Sininen se ei ole. Ovelasti tästä siirrytään Sibeliuksen lapsuuteen, sillä sielläkin taivaalla lentää kurkia. Näytetään, että isä pistettiin arkkuun.

Pikku-Janne kyselee Pär-sedältä tähdistä ja siitä missä isä nyt on.

”Kun kuolee, voi olla kaikissa tähdissä, vaikka tuulessa, ja tässä soitossa”, setä lässyttää.

”Vaikka tässä sävelessä.”

Pär ottaa viulun ja antaa sen Jannelle.

”Isä on varmasti aina siellä missä sinäkin.”

Seuraavassa pateettisessa kuvassa ihmelapsi soittaa viulua virtuoosimaisesti yksin rantakalliolla aaltojen pauhatessa ja alkutekstit julistavat MUSIC BY JEAN SIBELIUS. Hienoa, että Jean Sibeliuksen motivaatio musiikin tekemiseen on onnistuttu perustelemaan: musa on isi.

Muuta pointtia ei lapsuuskohtauksilla ole. Yleensä elokuvissa on vain sellaista, joka tarkoittaa jotain: jokainen kohtaus syventää henkilöitä, paljastaa asioita, johdattelee draamaa eteenpäin. Siis kertoo tarinaa.

Koivusalo ei ajattele näin. Hänestä on niin, että kun tehdään elämäkertaelokuva Sibeliuksesta, pitää näyttää huolellisesti, että Sibelius oli kerran lapsi. Muuten katsoja ei ymmärtäisi.

Onneksi Janne on tuota pikaa aikuinen, 19-vuotias (roolissa 41-vuotias arpinaama Martti Suosalo) ja lähtee Helsinkiin. Siellä musiikkikoulussa opettaja pilkkaa: ”Saanko pyytää teitä nousemaan, nuori säveltäjäihme! Herra Jean – Jean Sibelius – saa poistua!”

Hellävaraisesti Koivusalo kertoo idiootteina pitämilleen katsojille, että tämä on se Jean Sibelius, ja että neroa ei heti ymmärretty.

Seuraavaksi Sibe makoilee kuumeisena ja Linda-sisko lohduttaa vieressä: ”Kesä tulee! Kesä on täällä! Minä kudon sinulle niin suuren villapaidan, että sen suojista voit katsella tätä maailmaa turvasta! En anna minkään satuttaa omaa pikkuveljeäni! Niin paksun villapaidan, ettei sen läpi tunnu pistävät piikit eikä kylmä!”

Mitä?

Seuraavat jaksotkin ovat kuin Edu Kehäkettusen musiikkivideosta. Sibe saa sedältään hyväksynnän, että voi unohtaa lakiopintonsa ja keskittyä musiikkiin. Hän ryntää kartanon torniin soittamaan viuluaan euforian vallassa. Sitten näemme, kuinka nero kamppailee saamansa sävellystehtävän parissa: on kuulkaa vaikeaa tämä säveltäminen, tuntuu Koivusalo puhisevan.

Siitä, mitä säveltäminen todella on, ei elokuva anna mitään käsitystä. On nuottivihko ja mies raapimassa päätään – siinä kaikki.

Kohta Sibeä ollaan lähettämässä oppiin Berliiniin. Nerous alkaa paljastua – esimerkiksi kilpakumppani Robert Kajander (Vesa Vierikko) purkautuu:

”Minä lopetan säveltämisen! Jätän sen niille, jotka ovat siihen luodut! Ei! Ei enää nuottiakaan!”

Sibe on jo bongannut mamman, Ainon (Miina Turunen), joka kuitenkin jää itkemään, kun Sibe matkustaa Saksaan ja menee vaateostoksille (?).

Vaan on surun aika. Alakuloinen musiikki soi, kun sisaren kirje saapuu: ”Pär-setä on nyt sitten kuollut”, siinä lukee. Kiva tietää. Koivusalo yksinkertaisesti pyrkii kertomaan, mitä historiankirjoissa on Jean Sibeliuksen kohdalla lukenut, ja siksi Pär-setä on nyt sitten kuollut -anekdootista (voi kuvitella, kuinka auteur Koivusalo on laittanut raksin ruutuun: nyt on Pär-setä käsitelty) siirrytään Siben tuttavien keskusteluun rahaongelmista. Voimme olettaa, että kirjassa on lukenut ”taiteilijaopiskeilijoilla oli rahaongelmia”.

Siirtymä vanhuusvuosiin Ainolassa, takaisin hirvittävään tönkköilyyn. Aino ja Sibe tuijottavat kaukaisuuteen ja Muistelevat Menneitä. Nämä kaksi lähinnä itkeä vollottavat. (Tosiasiassa Sibelius oli ikämiehenäkin eloisa veijari, mutta ei se sovi Koivusalon näkemykseen vanhuudesta Vakavana Aikana.)

”Minä en pidä siitä, miten hän kutsui sinua koko ajan kirjassa pilkallisesti lapsineroksi”, Aino tuhisee viitaten Adolf Pauliin, joka käsitteli kaverinsa Sibeliuksen kanssa bailaamista kirjassaan.

”Muutenkin sellaista elämää.”

Ainoa siis vituttaa, että Sibe dokasi nuorena?

Sibelius sanoo siihen, vielä dramaattisemmin, Pitkin Vakavin Tauoin:

”Keksittyä! Keksittyä. Suurin osa. Kyllä minä jo silloin olin sinun vankisi. Vaikka koetin rimpuilla vastaan.”

Eihän kukaan oikeasti näin puhu, mutta mitä siitä.

Aino: ”Vieläkin tulee niin sanomattoman raskas mieli kun muistan sen kaipuun. Ainoa yhteys sinuun oli se sävellyksesi. Sitä minä soitin soittamasta päästyäni, kuin siinä olisi ollut jotain sinusta. Luulin pakahtuvani, kun kuulin että olit palaamassa Suomeen. Odotin. Voi kuinka minä onneton sinua odotin.”

Voi maar kauhia.

Näemme muistona, kuinka Sibe muinoin kosi Ainoa.

”Aino, tuletko sinä vaimokseni?”

”Tulen! Voi tuhat kertaa, tulen!”

”Me olemme nyt kihloissa.”

”Niin. Kihloissa”, Aino toistaa kuin papukaija.

On vuosi 1890, Sibe lähtee Wieniin: dokaa, tappelee ja viettää aikaa epämääräisissä taiteilijapiireissä, joissa on mm. nainen olla ei ole vaatteita. Juhani Ahon Yksin-kirjasta hän kuitenkin saa vihiä, että kirjailijalla ja Ainolla on suhde! Niinpä Sibelius panee erästä kreivitärtä (ei näytetä) ja kertoo sen Ainolle kirjeessä: ”en ole enää puhdas”.

Ilmeisesti se ei haittaa, koska seuraavassa kohtauksessa vietetään onnellisia häitä Suomen suvessa.

”On niin vaikea uskoa, että nyt saamme lopullisesti olla yhdessä”, Aino toteaa.

Ipana syntyy.

Kotosalla Sibe säveltelee, kun joku juoksee sisään ja huutaa: ”Kuulitteko! Keisari on kuollut! Aleksanteri on kuollut!”

Mieleen tulevat Fingerporin tietäväiset hahmot, joilla on etusormi pystyssä ja asiaa kerrottavanaan.

Sibe lähtee ryyppäämään Axel Gallénin, Eino Leinon ja Kajanuksen kanssa. Kauheet lärvit. Puhetta Suomen itsenäistymisestä ja toisaalta mahdollisesta tuhosta.

JS: ”Jonkun pitää säilyä. Sävel!”

AG: ”Aion muuttaa nimeni Akseli Gallen-Kallelaksi!”

Taas Fingerpori-assosiaatio.

Sibeliuksessa Koivusalo kostaa elokuviensa arvostelijoille kirjoittamalla Suomen taidehistorian suurmiehille keskustelun, jossa vittuillaan kriitikoille. Härski veto kertoo lähinnä elokuvantekijän katkeruudesta.

AGK: ”Kuka (taiteen) määrittelee, ellei taiteilija itse? Kriitikotko jälkeenpäin?”

JS: ”Kriitikot? Niiden pitää aina keksiä kuvitteellisia kokonaisuuksia ja suodattaa kaikki ahtaan elämänpiirinsä lävitse.”

RK: ”Kuinka surullista työtä, aavistus ihmeestä josta ei koskaan pääse osalliseksi.”

JS: ”Kriitikoille ei ole koskaan pystytetty patsaita.”

Surullisinta on ehkä se, ettei Koivusalolla itsellään ole käsitystä taiteen tekemisen prosesseista. Kuten latteista sävellyskohtauksista näkee, luomiseen liittyvät vaikeat tunteet ovat hänelle jotain vierasta, jota voi esittää vain antamalla näyttelijän elehtiä ummetuspotilasta.

Seuraavaksi näytetään, että Gallen-Kallela on dusannut ateljeessaan taulun. Syntyy vaikutelma, että Koivusalo on valmis hyväksymään sivellinsankarin taiteilijana veroisekseen.

Sibe perheineen (lapsia näköjään jo 2) chillailee jossain puistossa ja tilittää Ainolle, että mun täytyy nyt säveltää, ei ole aikaa lähteä Tampereelle tapaamaan äitiä.

Muu perhe menee Manseen.

Aino: ”Jannen musiikki on minulle Jumalan sanaa. On ihana elää sellaisen lähteen lähellä.”

Äiti-Sibelius: ”Ei sinulla tule helppoa olemaan. Kyllä minä poikani tunnen. Samanlainen haaveksija kuin isänsä. Mutta sinä jaksat, koska rakastat häntä.”

Seuraavassa kohtauksessa Sibe säveltelee, kun ovelle koputetaan. Tulee suruviesti: äiti kuoli! Olisit nyt hemmetti vieköön Janne ollut läsnä! Äitisi kuoli ja sinä vaan sävelsit!

Isänmaalliselta kalskahtava musiikki on kielletty, kertoo Sibe kavereilleen kadulla katsellessaan venäläisiä sotilaita. Heillehän tämä on varmaan uutinen – no ei tietenkään, mutta Koivusalon mielestä Vakavan Elokuvan tulee olla historianluento.

Konserttihallissa Sibe johtaa orkesteria, joka soittaa ”Finlandiaa”. Sotilaat marssivat sisään.

Upseeri: ”Eikö tämä sävellys ole kielletty. Tämän nimi on ‘Finlandia’.”

Sibe: ”Ei, vaan tämä on ‘Fantasia’!”

Nerokas harhautusoperaatio toimii ja sotilaat marssivat ulos!

Muistot palaavat vanhan Siben mieleen, kun asiainhoitaja koettaa houkutella hänet johtamaan orkesteria ja tekemään muuta hyödyllistä. Nähtävästi mestari vain haluaa laiskotella ja narista ja itkeä.

Asiainhoitaja: ”Kyselevät kahdeksannen sinfonian mahdollisesta aikataulusta.”

Wanha Sibe: ”AIKATAULUSTA! Eikö muuta ole kuin kahdeksas sinfonia! EIKÖ NIILLE MIKÄÄN RIITÄ! Jättäisivät minut rauhaan! Tiedättekö, minä olen takonut sitä, takonut yö yön perään. Mutta se taitaa olla suurempi, suurempi kuin minä.”

Sanojen pateettinen toistelu lienee Koivusalolle diippiyden varmin merkki.

Paluu vuoteen 1900. Yksi tyttäristä kuolee lavantautiin. Sibelius ryyppää ja poks, säveltää ”Sydämeni laulun”.

”Italian ilmapiiri on omiaan antamaan taiteellesi sellaista kepeyttä, jota se tässä vaiheessa kaipaa. Michelangelon ja Da Vincin henki leijuu siellä yhä”, toteaa arkisesti taiteentukija, joka järjestää Siben perheineen Rapalloon.

Italiassa on kivaa, tosin yksi tytär sairastuu, mutta sitten parantuu. Emotionaalinen vaikutelma on luokkaa se ei sitten kuollut.

Back in Finland. Sibe dokaa kavereineen Kämpissä. Tarinahan kertoo, että Eino Leino kirjoitteli siellä ryypiskellessään runoja, joten elokuvassa näytetään, että näin se velmu tosiaan tekee ja onpa yksi runo kirjoitettu pöytäliinaan ja viedään sellaisenaan sen tilanneen lehden toimitukseen, voi miten hauska tapaus.

Sibelle esitellään luoteja, jotka tappoivat kenraalikuvernööri Bobrikovin. Koska Koivusalo ajattelee, että katsoja on tullut historian kertaustunneille, käydään tämäkin keissi läpi.

Sibe: ”Ja Schauman sitten tappoi itsensä heti perään?”

Lääkäri: ”Kyllä.”

”Schauman on kansallissankari!” Sibe toteaa, alkaa dokata ja säveltää  ”Valse Tristen” pelti kiinni. Nero.

Wanha Sibe hörisee jotain vuoden 1908 leikkauksestaan.

Sibe: ”Lääkäri kielsi minulta sikarit ja alkoholin. Sen jälkeen olin juomatta ja polttamatta kokonaista seitsemän vuotta.”

Aino laskeutuu vaivihkaa yläkerrasta: ”Ja ne seitsemän vuotta olivat elämäni onnellisinta aikaa!”

Yllättävä avautuminen.

Sibe: ”Aino rakas! Oletko sinä ollut elämässäsi onnellinen (tauko) vain seitsemän vuotta? Minä olen sinun kanssasi (tauko) koko elämäni!”

Molemmat vanhukset nyyhkyttävät ja halaavat.

Berliini, 1910-luku. Sibe johtaa orkesteria porossa, mutta onnistuu silti, koska on nero. Keikan jälkeen aivan selväksi muuttunut (?!) Sibe näkee aulassa kreivittären, jota veti aikoinaan viikseen. Uudelleenkohtaaminen koostuu runonlausunnasta saksan kielellä.

Kotimaassa: ”Nyt kun vallankumous on totta ja keisari syösty vallasta, onko meistä täällä ohjaamaan kohtaloamme”, Sibe latelee kuin tilaisi kahvia ja lähtee säveltelemään, mikä näyttää taas kerran kauppalistan kokoamiselta. Kansalaissodan tiimellyksessä ajetaan sitten vähän reellä.

Sibe käy tapaamassa sairaalaan joutunutta siskoaan.

”Kevät tulee, Linda. Kevät on jo täällä”, Sibe horisee ja toistaa alun houreisen villapaitajorinan, miksi?

Näemme vanhan Siben polttamassa kahdeksatta sinfoniaa takassa ja kuulemme mielisairasta henkilöpalvontaa Ainon kertojanäänellä:

”Tuskaani lisäsi tieto, että olin sinun lisäkseni ainoa ihminen maan päällä, joka oli saanut kuulla edes joitakin nuotteja kahdeksannesta sinfoniasta. Sinfoniasta, jota koko maailma odotti, ja jota se ei koskaan saisi kuulla. Ja tuo musiikki, miten ihmeellistä se oli – sen kauneus ei ollut tästä maailmasta. Sitäkö sinä säikähdit? Sitäkö? Kukaan ei saa koskaan tietää, mitä sinä näit ja mitä sinä kuulit. Vain minä voin edes yrittää kuvitella tuskaasi, enkä koskaan tule ymmärtämään sen määrää. Mutta sen ymmärrän, että minun tulee olla kiitollinen siitä, että sain kokea silmänräpäyksen ihmeestä, joka sinulle näytettiin. Jostakin, joka ilmestyi kun taivaat aukenivat hetkeksi ja verhot siirtyivät syrjään – sulkeutuakseen heti uudelleen, ikuisiksi ajoiksi.”

Mitä?

Sibe ja Aino pihalla kuin puujumalat, siis alkukohtaus uusiksi.

Sibe: ”Sieltä ne tulevat, minun lapsuuteni linnut!”

Yksi kurki lentää eri suuntaan kuin muut. Nero?

Sibelius kuolee, sitten lopputekstit, joissa on yhdyssanavirheitä (esim. kasakka päällikkö).

Elokuva kertoo kaiken sen, mitä maallikkokatsojan oletetaan Sibeliuksesta jo tietävän. Mitään omaa näkemystä ei ole. Suomalaista yleisöä silitellään siitä, että he ovat suomalaisia, Sibelius-neron heimoa.

Tarina kertoo, että kun mahdollisesta Pohjoismaiden levityksestä päättänyt skandinaavi tuli katsomaan leffan Helsinkiin, kysyi hän retorisesti sen päätyttyä, meneekö tälläinen Suomessa läpi.

Kyllä meni. Sibelius sai vuonna 2003 noin 300 000 katsojaa ja Koivusalo teki hyvän tilin.

Ulkomailla Sibelius ei saanut levitystä.

Basso on 160-sivuinen musiikkiin erikoistunut kulttuurilehti, joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Lehteä tekee yhteensä yli sata kirjoittajaa, valokuvaajaa ja kuvittajaa. TILAA lehti kotiisi täältä.