Aarteen metsästäjät

Teksti: Henrik Tiittanen & Ville Linna Kuvat: Kirmo Ekholm

Kotimaisen designin kauppiaat etsivät esineitä,  joiden arvon usein vain he itse ymmärtävät.

Antiikkikauppa on laaja termi ja kattaa suunnilleen kaikki vanhat myynti- ja keräilyartikkelit maailman ensimmäisestä munakupista John F. Kennedyn peruukkeihin.

Termiä lähestyttäessä on hyvä valita edes suuntaa antava paikka ja ajanjakso, jonka esineistöön tutustua. Keskittykäämme tässä 1930–1960-lukujen suuriin kotimaisiin nimiin ja tuotoksiin. Kutsuttakoon sitä sisustuslehtimäisesti suomalaisen designin kulta-ajaksi.

Ulkomailla antiikkikauppiaat nauttivat erikoisasiantuntijan statuksesta. Porukasta löytyy maailmankuulua galleristia ja muuta kulttuurieliittiä.

Meillä piirit ovat pienet, ja hyvää tavaraa liikkuu vähemmän tai se jää kokonaan huomaamatta. Tämä tuo osto- ja myyntitoimintaan ymmärrettävää raadollisuutta ja tiukkaa kilpailua. Toiminnalla on mahdollista rikastua, mutta se vaatii pitkää kokemusta, asiantuntemusta, intuitiota ja tuuria.

Muotoilijoiden ja suunnittelijoiden kansainvälistä nostatusta, kulttuuriperinnön vaalimista ja syvää esteettistä ymmärrystä. Ahneutta, hämärähommia, säätöä ja väärennöksiä. Antiikkibisneksen ympärillä liikkuu pahoja puheita, ja Suomessa kauppiaat noteerataan helposti vilunkia pelaaviksi kamahaukoiksi.

Uskomattomat tarinat rahakkaista löydöistä, hintakupruista, epämääräisistä säätäjistä, ulkomaisista aateliskauppiaista ja järjestelmällisestä väärennysbisneksestä kalskahtavat Reijo Mäen, Markus Selinin ja Dostojevskin korttipelipöydässä juonimalta elokuvakäsikirjoitukselta.

Kirpputorilla

“Mulle hyvän esineen tunnistamiseen riittää, että näen siitä muutaman prosentin tai pelkän värin.”

Hietalahden kirpputorin telttakahvilassa istuu pitkän linjan kauppias ja keräilijä Haukka, joka on toiminut alalla miltei kolme vuosikymmentä. Hän tuntee kuviot roskalavoilta ja partiolippukuntien myyjäisistä aina merkittävien eurooppalaisten keräilijöiden olohuoneisiin ja omistaa yhden kattavimmista suomalaisen taidelasin kokoelmista maailmassa.

Kello on jo reippaasti yli puolenpäivän, mutta torilla riittää rytinää. Arkiasiakkaat penkovat vaatekasoja ja sälälaatikoita, tinkaavat ja hankkivat hyödykkeitä. Tori on aikoinaan ollut merkittävä suomalaisten design-esineiden ostopaikka, joka edelleen vetää vanhan liiton kauppiaita puoleensa, vähintään nostalgiasyistä.

“Vielä 25 vuotta sitten olisi voinut perustaa antiikkiliikkeen pelkästään Hietsun torin tavaroilla. Täältä on ostettu Fabergéta ja keisarillista posliinia”, Haukka muistelee.

Torin kauppiasporukoihin kuuluu kirjavaa porukkaa. Joukossa on toinen toistaan erikoisempia hahmoja kuten Kettunenä, Mr. Shadow, Takakontti Kontkanen ja Myyrä, kaikilla nimensä mukaisia fyysisiä tai psyykkisiä ominaispiirteitä. Mr. Shadow esimerkiksi omaa kyvyn hivuttautua pöytien ääreen siten, että saa pimeältä puolelta napattua esineet ostajan käsistä.

Kaikki eivät tule keskenään toimeen, ja Hietsussa onkin nähty jos jonkinlaista sakinhivutusta ja turpamyllyä. Tavaroita revitään käsistä, varastetaan ja vuosien porttikieltoja napsahtelee tasaiseen tahtiin.

Takavuosina eräs kauppias meni ja tirvaisi turpaan ostoksia tekevää rouvaa, joka ei suostunut luopumaan kädessään pitelemästä antiikkiesineestä. Kuinka ollakaan, rouva oli ammatiltaan asianajaja, joten kauppias sai maksettavakseen läjän sakkoja sekä korvauksia ja lusittavakseen vuoden porttikiellon kirpputorille.

“Jos joku akateeminen, vähän herkempi ihminen tulee tänne pahimman hässäkän aikaan, niin kyllä se luokittelee meidät ihan toiseen kategoriaan kuin normaalit ihmiset. Täällä näkyy koko ihmisen raadollisuus. Mä en koskaan pääse tästä maailmasta, varmaan kaadun infarktiin jonkun pöydän eteen Wirkkala kädessä”, Haukka manaa.

Töölöläisessä moderniin suomalaiseen designiin erikoistuneessa antiikkiliikkeessä istuu puolestaan Marsalkka, jolla on hallussaan yksi maailman suurimmista Alvar Aalto -kokoelmista. Käymme asiaan vihkiytymättömälle kryptistä keskustelua Paimion parantolan alkuperäisten esineiden yksityiskohdista. Suu sotkee kahvia ja dallaspullaa.

“Aallossa rakastuin nimenomaan muotoon. Vuosikymmenien keräilyn tuloksena kokoelmasta puuttuvat esineet voi laskea oikeastaan yhden käden sormilla”, Marsalkka myhäilee.

Hänen kokoelmansa kattavat 420 alkuperäistä huonekalua ja yli 90 valaisinta. Jos haluaisi haalia itselleen vastaavan kokoelman ulkomaalaisista huutokaupoista, pitäisi taskusta löytyä nelisen miljoonaa riihikuivaa.

Toisaalta, kaikkia esineitä ei ole mahdollista saada rahalla, sillä prototyyppien ja uniikkiesineiden hinnan määrittäminen etukäteen on mahdotonta. Ne ostaa henkilö, joka ymmärtää esineen historiallisen arvon ja ainutlaatuisuuden välittömästi.

Mitä tapahtuu, kun Aalto on kerätty täyteen? Rakkautta ja omistautumista esineille kuvaa hyvin reaktio, jonka kysymys aiheuttaa. Hän osoittaa sormillaan ohimoaan ja tekee laukausta muistuttavan äänen. Hetken hän on vakava, sitten hymyilee omituisesti.

Taktiikka

Haukka inhoaa eniten sivistymättömiä juntteja, jotka eivät opi mitään, vaikka toimivat alalla vuosikymmeniä. Ominaispiirteisiin kuuluu nummisuutarineskomainen vilpitön hölmöys, jota hyväksikäyttäen jobbarit lampsivat töölöläisrouvien koteihin ja ostavat pilkkahintaan esineitä, joiden todellista arvoa nämä eivät käsitä. Epäviralliset toimijat kun eivät joudu teoistaan vastuuseen.

“Koska olen virallisesti kauppias, en voi marssia jonkun ihmisen himaan ja sanoa, että saat tosta paskasta satasen, ostaa ja laittaa omaan liikkeeseen sen myyntiin kymppitonnilla. Se olisi petos”, Haukka huomauttaa.

“Jos ihminen myy mulle tuhansien esineen eurolla, niin en mä sitä oikeaa arvoa paljasta. Mutta jos arvoa kysytään, niin en mä voi valehdella.”

Haukan tietotaito tunnetaan. Siksi omaa reaktiota ei saa koskaan paljastaa, vaan esimerkiksi torilta ostoa tehtäessä kannattaa esittää katselevansa jotain “rupista mummon kuppia” tai poistua hetkeksi heittämään “rundi”, jos huomaa jonkun peesaavan.

Hänen habituksensa huokuu itsevarmuutta. Ulkomuoto on harkittu ja puhe nopeaa. Alalla pitkään toimineille keräilijöille ja kauppiaille kehittyy kyky myydä ja myös ostaa mitä tahansa.

Esimerkiksi tunnistamatonta tai tunnustamatonta designia myytäessä puhetaidolla pääsee pitkälle. Haukan mukaan on luonnollisesti mukavinta myydä tavaraa, jonka on ensin itse ostanut femmalla ja sitten lyönyt nollia perään.

“Edesmennyt kollegani Liisa Brusin Pop-antiikista kuvaili mua hauskasti. Kun mä vedän auton sivuoven auki, kaivan tavaran esiin ja kerron siitä, alkaa esine hohtamaan. Hohto katoaa heti kun raha on vaihtanut omistajaa.”

Tässä kaikessa ei ole mitään väärää, vaikka se saalistamiselta kuulostaakin. Rikollinen toiminta on erikseen. Siihen viitattaessa kukaan ei halua mainita nimiä, mutta aistittavissa on, että pienissä antiikkipiireissä tärkeimmät tekijät tuntevat toistensa toiminnan.

Keplottelu

Hintojen noustessa väärentäminen on luonnollisesti yleistynyt. Sitä harrastetaan kuuleman mukaan Suomessakin enemmän tai vähemmän järjestelmällisesti. Yleistä on, että uudempaa tuotantoa vanhennetaan keinotekoisesti ja myydään alkuperäisenä tuotteena.

Vedätykset eivät koidu vain tavallisen kirppariasiakkaan kohtaloksi. Asiantuntijan pitäisi huomata huijaus helposti, mutta siitä huolimatta suurten eurooppalaisten keräilijöiden kokoelmista löytyy useita alkuperäisinä myytyjä vanhennettuja tuotteita. Ne on myynyt joku, joka osaa antiikkikauppiaalle tärkeimmän taidon, vakuuttavan myyntipuheen. Ammattitaitoinenkin keräilijä saattaa sokeutua harvinaiseksi luulemastaan esineestä, jota osataan oikealta taholta tarjota vakuuttavasti.

Yleistä on myös hintojen hivuttaminen ylös. Silloin kauppias joko kerää tai sattuu saamaan jonkin tilan remontin yhteydessä suuren määrän tietyn suunnittelijan esineitä, joita ei välttämättä ole aikaisemmin ollut markkinoilla.

Ensin huutokaupataan yksi, jonka hinta huudetaan itse keinotekoisesti mahdollisimman korkealle. Ensimmäinen huuto määrittää tuotteelle hinnan ja kun seuraava laitetaan jonkin ajan päästä huudettavaksi, on korkea lähtöhinta perusteltavissa edellisen kaupan vasarahinnalla.

Kuten mainittiin, kauppiaat ja keräilijät välttelevät rikollisesta toiminnasta puhumista. Kulkuriksi itseään tituleeraava kauppias suostuu kuitenkin sanomaan muutaman sanan.

“On tiettyjä juttuja, joista ei vaan pysty puhumaan, liittyen näihin väärennystouhuihin. Niiden on parempi vaan antaa unohtua. Sen verran voin sanoa, että kyllä tälläkin alalla aseita vedellään tietyissä tilanteissa ja tiettyjen ihmisten toimesta esiin. Että eipä siinä.”

“Lähimuistissa oleva kotimaisen taidelasin väärennösjupakka on monelle kauppiaalle liian rajua kamaa muisteltavaksi. Sen vatvominen vaikuttaa myös kaupantekoon. Aina muutamille kusipäille houkutus on liian suuri.”

Ison maailman rahaa

Huippulöytöjä, jotka tuottavat eksponentiaalisia voittoja, tulee vastaan, mutta nykyään yhä harvemmin. Siihen on kauppiaiden mielestä syynä internet, josta voi kaivaa hintatiedot lähes tavaralle kuin tavaralle. Se vituttaa.

Netistä löytyvät hinnat vääristävät kotimaan sisäistä kauppaa. Suomessa toimiva kauppias voi kokea pahoinvointia siitä, että Manhattanilla galleriaansa pitävä kollega rikastuu tavaralla, jota hän itse on pyörittänyt kädestä suuhun -periaatteella jo vuosikymmeniä.

Rahakkaat onnenpotkut kuulostavat helposti kalajutuilta, mutta niin pitääkin. Se on osa antiikkibisnestä ympäröivää mystiikkaa, joka aiheuttaa osaltaan kateutta ja pahoja puheita. Haukalla on varastossa monta tarinaa.

“Muutama vuosi sitten olin täällä kollegoiden kanssa ja sanoin heille, että heitän vielä yhden rundin, johon muut oli että just joo, et sä enää mitään löydä. Tuolla alimmassa pöytärivissä mä huomasin yhden naisen, joka käy täällä jatkuvasti, muttei tiedä mistään mitään. Jumalauta, sillä oli kädessään Tapio Wirkkalan Pyörre matalana versiona.”

“Tiesin heti, että mun oli pakko saada se. Nainen kyseli hintaa ja myymässä oleva nuori kimma kysyi mammaltaan ‘vad kostar det här pappas skål’. Vastaus oli kympin luokkaa. Ostamassa ollut nainen tsiigaili mua koko ajan ja mä kattelin muualle hypistellen jotain rintaliivejä, koska pöydällä ei ollut mitään design-esinettä. Se laski vaasin pöytään, piti kättä päällä ja kyyläs mun reaktiota. Ajattelin, että nyt tai ei koskaan. Annoin myyjälle tasarahana kakskymppisen, ilmoitin naiselle, että nyt oli vaasia katseltu liian kauan ja heitin sen kassiin. Vastaava esine myytiin Bukowskilla 24 000 eurolla.”

Kuka uniikeista ja huippuarvokkaista esineistä lopulta oikein maksaa ja mihin ne päätyvät?

Suomeen ne jäävät vain harvoin siitä yksinkertaisesta syystä, ettei täällä ole ostovoimaa. Kulttuurihistoriallisesti merkittävää kotimaista designia siirtyy ulkomaisille keräilijöille myös, koska sen arvoa ei meillä tunneta tarpeeksi hyvin.

Suomessa suurimmatkin yrittäjät toimivat usein alihankkijoina ulkomaisille kauppiaille ja keräilijöille. Designin todellisen arvon ja hinnan määräytyminen on vaikeaselkoinen prosessi, jossa on monia muuttujia.

Keskustelu ajautuu Bruno Bischofsbergeriin, maailmalla hyvin tunnettuun ja arvostettuun galleristiin ja keräilijään. Mies tunnetaan muun muassa läheisistä kytköksistään Andy Warholiin ja Basquiatiin sekä pop-taiteen ja ison rahan tuomisesta Euroopan nykytaidemarkkinoille.

Bischofsbergerin kokoelmat pitävät sisällään merkittävän määrän kotimaamme kulta-kauden muotoilua.

Kuuleman mukaan suurelle yleisölle tuttu Antiikkia, Antiikkia -mies Wenzel Hagelstam myi aikoinaan taidelasia kilohintaan. Bischofsberger huomasi esineiden potentiaalin ja sai näin edullisesti itselleen merkittävän kokoelman. Ulkomainen kiinnostus määritti jälleen kotimaisten tuotteiden hintaa ja arvostusta.

“Meillä ei olla vielä valmiita maksamaan sisustus-elementeistä. Asunnoista, autoista ja yleisesti uudesta tavarasta maksetaan silmää räpäyttämättä miljoona, mutta vanha design ei käy täällä kaupaksi”, Haukka pohtii.

Haukan kollega Timppa on liittynyt seurueeseen ja samalla keskusteluun. Hän ei koe, että suomalaisen huippumuotoilun ja taiteen kulkeutuminen ulkomaille olisi negatiivinen, kulttuuriperintöä köyhdyttävä tekijä, vaan pikemminkin päinvastoin.

“Huippuesineet kulkeutuvat vääjäämättä merkittävälle keräilijälle, jonka kokoelmissa ne ovat turvassa ja useimmiten lainattavissa esimerkiksi näyttelykäyttöön.”

Haukkaa ärsyttää suomalaisten alemmuudentunto designin arvostuksen suhteen.

“Meidän kauppiaiden tehtävä on nostaa tuotteet ja tunnettuus arvoiselleen tasolle. Ne jotka myyvät vähemmän tunnettua suomalaista muotoilua ulkomaille ja nostavat pienempien nimien arvostusta, tekevät hirveän tärkeää työtä”, Haukka lisää.

Kyseisen aikakauden suomalaista designia on myös tehty suoraan ulkomaille.

Tietyt muotoilijat suunnittelivat ja toteuttivat aikoinaan sisustuksia ja rakennuksia ympäri maailmaa esimerkiksi erilaisten kehitysapuprojektien tiimoilta.

Satojen tuhansien arvoiset sisustukset saattavat sijaita jossain pienessä intialaisessa kyläkoulussa, jota kukaan ei enää muista tai tiedosta. Niiden paikantaminen, kokoaminen ja haltuun saaminen vaatii tarkkaa salapoliisityötä ja parhaimmillaan indianajonesmaista aarteenmetsästystä.

Suomalaisista muotoilijoista esimerkiksi Ilmari Tapiovaara suunnitteli Suomeen ja ulkomaille sisustuksia ja huonekaluja, joiden nykyisestä sijainnista ei ole tarkkaa tietoa. Toisaalta, Tapiovaara jätti jälkeensä laajat arkistot, joita läpikäymällä on mahdollista löytää ja todentaa sekä rahallisesti että kulttuurihistoriallisesti arvokkaita esineitä. Arkistot ovat Designmuseon hallussa ja niitä on vasta hiljattain ruvettu digitoimaan.

Ranskalaiset kauppiaat puolestaan ovat pelastaneet konttikaupalla esimerkiksi Pierre Jeanneret’n ja Jean Prouven sisustuksia, jotka muuten olisi unohdettu mätänemään.

Suojelutyö laahaa

Valaisinyhtiöiden vanhat kuvastot, vanhojen 1950-luvun naistenlehtien huonekalumainokset tai vanhat arkkitehtuurilehdet voivat tuoda päivänvaloon esineitä, joiden olemassaolosta ja suunnittelijasta on liikkunut vain huhupuheita ja arvauksia.

Mittava osa 1950–70-lukujen tavarasta on edelleen ihmisten kodeissa, joten kuka tahansa saattaa hautoa ullakollaan tuhansien, ellei kymmenien tuhansien eurojen arvoista yllätystä.

Esineistä puhuttaessa kauppias- ja keräilijäpiireissä viitataan aina työn alkuperäisyyteen. Uustuotantoa, jota esimerkiksi Artek on nykyään pullollaan, ei näissä piireissä juurikaan arvoteta, saati arvosteta.

Esimerkiksi Alvar Aallon varhaiset huonekalut tuotettiin pitkälti käsityönä; äijät taivuttelivat ja veistelivät niitä verstaissa parhaansa mukaan. Alkukauden esineet ovat yksilöllisiä ja hehkuvat omaa auraansa.

Eräitä kotimaisen suunnittelun näyttämöitä ovat suurten suunnittelijoiden tekemät julkiset tilat ja yksityiskotien sisustukset, kuten Alvar Aallon kädenjälki virastoissa ja toimistoissa.

Suojelutyö etenee pahasti perässä, ja juuri siitä syystä antiikkimarkkinoille päätyy määrittelemättömän arvokkaita uniikkituotteita ja prototyyppejä. Ihmiset eivät ymmärrä yleisiin tiloihin suunniteltujen kalustusten ja julkisivuelementtien arvoa. Maailmalla vaikkapa Mies van der Rohen suunnittelema ikkunakarmi voi hyvinkin maksaa 100 000 euroa.

Esimerkiksi Aallon pronssiset ovenkahvat ovat nykyään kauppatavaraa, joista maksetaan 1000–3000 euroa.

“Niitähän voi ruuvata halutessaan Erottajan parkkihallin tai Akateemisen kirjakaupan ovista”, Haukka valistaa.

Roskalavoilta on löydetty joskus jopa kokonaisia sisustuksia, jotka päätyvät lähes poikkeuksetta ulkomaille. Esineitä kulkeutuu antiikkimarkkinoille myös suoraan alkuperäisestä ympäristöstä joko tietämättömyydestä tai jonkun tekemän erehdyksen seurauksena.

“Eräs kollega osti pari kuukautta sitten eduskuntatalosta alkuperäisen Arttu Brummerin suunnitteleman sohvan! Ihan kuin niitä olis siellä jotenkin vittu liikaa”, Timppa lataa. Hänelle on käynyt vastaavasti useita kertoja.

“Äskettäin tuli vastaan Finlandia-talon alkuperäistä sisustusta, pöytiä ja lamppuja. Siellä oli korjattu akustiikkaa, ja nää kamat oli talon sisäisesti myyty yhdelle työntekijälle, joka sitten myi ne mulle.”

Sisustuksiin kuuluvia tavaroita tulee vastaan jatkuvasti. Kauppakorkeakoulusta tai Hankenista ei ehkä poisteta Paavo Tynellin ja Lisa Johansson-Papen valaisimia, mutta esimerkiksi Stefan Lindforsin sisustuksia on jo päätynyt roskalavoille. Töölön kirjasto on menossa remonttiin, jolloin kaikki alkuperäiset valaisimet lähtevät vaihtoon.

“Mulle kävi kerran niin, että sain aamulla puhelun alkoholisoituneelta kauppiasparilta Hyvinkään kirkosta”, Jokke kertoo.

“Siellä oli suuria valaisimia, jotka olivat pariskunnalle liian isoja. Lähdin sinne silmät kiiluen. Paikalla oli Hans Arne Jacobsenin Ateljé Lyctan -valaisimia, joten ostin ne kaikki 400 eurolla. Pelkkiä valaisimeen kuuluvia lasiboltseja oli yksi pakullinen. Niitä on enää yksi jäljellä, hinta 2400 euroa.”

Kaikesta huolimatta Joken mielestä keräilijän ja kauppiaan yhdistelmä on ajoittain ongelmallinen.

“Mä rakastan esineitä liikaa.”

Silti hän ei aio koskaan vaihtaa alaa.

“Mä tykkään nähdä ihmisiä, dyykata klitsuja ja vinttejä, enkä häpeä mennä roskalavoillekaan. Niin hienoa musta ei koskaan tule, etten jatkaisi hommia näin. Mä oon tehnyt tätä niin kauan, että mä herään aamulla kuudelta vaikka yrittäisinkin laittaa silmiä kiinni. Välillä mä dokaan lauantai-iltana, etten heräis.”

Kauppiaiden nimet muutettu.

Basso on 160-sivuinen musiikkiin erikoistunut kulttuurilehti, joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Lehteä tekee yhteensä yli sata kirjoittajaa, valokuvaajaa ja kuvittajaa. TILAA lehti kotiisi täältä.