Ajoittaista katkeruutta lievittää toisaalta erinomaisesti toisiinsa suoranaisesti takertuvien pariskuntien ''auvoisan'' yhteiselon seuraaminen, oman olotilan tuntuessa yllättäen varsin vapautuneelta ja parhaimmillaan jopa huojentuneelta.. Ymmärrän itse kultakin kenties löytyvän seurustelukumppanin toki olevan todennäköisesti läheinen, rakastettu, ymmärtäväinen, empaattinen, ystävällinen, huomaavainen ja huolehtiva, henkilö jonka seurassa oleminen luonnollisesti tuntuu miellyttävältä, tutulta sekä turvalliselta, mutta mahtaisikohan jossakin kuitenkin kulkea jonkinasteinen raja? O.o Pariskunnan osapuolten viihtyessä hiljalleen yhdessä päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen lähestulkoon katkonaisesti, käyden itsenäisesti ja omatoimisesti korkeintaan koulussa tai töissä (yllätysvisiitit ruusun/lahjan kera mahdollisia), siirtyen edellä mainittujen aktiviteettien parista jälleen takaisin kumppaninsa seuraan, alkaa ainakin itseäni ahdistamaan jo pelkkä ajatus seurustelemisesta, vakava-asteimmista sitoutumisista nyt puhumattakaan. Ystävät ovat luonnollisesti samat molemmilla, iki-ihaniin, illallisia valmistaviin ja ''radalle'' toisinaan kinuaviin toveri-pariskuntiin saakka, aikaisempien omien harrastusten, kiinnostuksen kohteiden, ystävien ja yksityisen tilan aikanaan vain kadotessa, menettäessä merkityksensä.. Onko enää syytä hämmästellä verrattain korkeita avioero-prosentteja? Seurustelukumppanin olisi kai kuitenkin tarkoitus olla oleellinen osa omaa elämää, ei elämä itsessään.. Kammoksun.
