Mä väitän viihtyväni erinomaisen hyvin omassa seurassani, välillä paljon paremmin kuin muiden ihmisten kanssa, mut olisi silti hienoa jos olemassa olisi sellainen poju, jonka kanssa uskaltaisi ottaa rennosti JA johon olisi kaiken lisäksi auttamattoman ihastunut. Ja jos sellainen on olemassa niin olisi vielä kivempaa, jos törmättäisiin joskus.
Aloin joskus kesällä puhua kaverille, että ei se varmaan NIIIN kauheaa olisi jos ei löytäisikään sitä tiettyä ihanaa miestä, voisihan sitä silti tapailla kivalta tuntuvia tyyppejä ja mitäs siitä jos mistään suhteista ei tulisi mitään. Että ei ole pahitteeksi varautua siihen. Se eka tuijotti mua, alkoi sitten nauraa ja sanoi, että tietysti me molemmat löydetään joku ja että olisihan se nyt aika hirvittävä kohtalo (ja niin se kyllä olisi).
Mut kyllä mä voisin paljon katkerampi ja yksinäisempi olla, katotaan miten pitkälle olen niissä kehittynyt muutaman vuoden päästä
