Dokumentit

Selailin että löytyykö aiheesta mitään ja yllättävää että ei. Oli vain yksityisiä topikkeja perustettu aina yhdelle dokkarilla mitä oli tullut, mutta ei ollut mitään yleistä topikkia, mihin voisi kerätä yleisesti katsottuja/katsottavia dokkareita. Joten tein sellaisen. Tässä tulee varmaan taas vääntöä siittä että mikä oikeasti kuuluu dokkareihin, mutta ajatellaan vaikka niin, että jos siinä kuvataan ihmisiä heidän oikeassa ympäristössä, on se silloin tähän topikkiin sopiva. Eli ei haittaa vaikka sitä olisi vähän kaunisteltu, eli vaikka valaistu hienosti tms, kunhan on vain kyse oikeasta tapahtumasta. Tai jos ajatellaan, kuten Michael Moore Bowling for Columbinessa "ostaa" aseen pankista, niin voidaan sekin nyt laskea dokkariksi, koska pääasia on siinä, että aseen kuitenkin saa tilin avatessa. Vaikka onkin katkottu kulmia.


HUOM!! Tästä ei tehdä mitään väittely topikkia että mitä Moore teki ja ei. Ne voidaan pitää muualla. Esimerkiksi täällä

Aloitetaan sitten matka.


BLATNOI MIR - Varkaiden tarina (2001)


Muistan miten näin tämän ensimmäisen kerran ja siittä asti on kummitellut mielessä. Tämä on tarina kolmesta vangista, jotka suorittavat elinkautista rangaistusta Venäjän saarivankilassa. Dokumentti kuvaa heidän tatuointejaan, joilla he kertovat ja ovat kertoneet omaa elämäänsä. Mutta kohtaus joka on jättänyt minuun pysyvät jäljet on seuraavanlainen.

Nuori poika on saanut elinkautistuomion, ja hän saa tavata Äitinsä ennen kuin alkaa suorittamaan matkaansa siinä pienessä sellissä, joka tulee lopulta olemaan hänen kuolemansakkin. Äiti tulee tapaamaan poikaansa päivän ajaksi selliin, jossa he viettävät aikansa toisiaan kädestä pitäen ja syöden ja puhuen asioistaan, lopulta he nukkuvat yhdessä vierekkäin yön, ja aamun koittaessa, Äidin on lähdettävä. Ja se on viimeinen kerta kun hän saa koskaan nähdä poikaansa...

Sillä elinkautinen tarkoittaa todellakin sitä. Ei kukaan, siis ei kukaan, saa enään tulla tapaamaan häntä.

Tuo on jäänyt minun päähäni todella vahvasti. Kun Äiti ja poika halaavat toisiaan viimeisen kerran ja itkevät, silloin tietää että he eivät todellakaan halua koskaan päästää irti.

Nyt kun kirjotan tätä, niin kädet tärisee. Uskomattoman koskettava tarina, jossa on kiehtovaa myös vankien tatuoinnit ja niiden säännöt. Jos mahdollista, katsokaa tämä.

Linkki


Freestyle: The Art of Rhyme (2000)


Dokkari kertoo siittä mihin nimi viittaakin. Eli freestylestä. Itse pidän todella paljon tästä pläjäyksestä koska todellakin kuultiin sitä freestyleä, eikä vain puhuttu siittä mitä se on. Dokkarissa vedetään pari mielenkiintoista yhtymä kohtaa muihin asioihin, kuten esimerkiksi saarnamiehiin, eli Preachers, näin paremmin kuvattuna. Parasta antia ovat varmaankin Supernaturalin pätkät, joissa esim. heittää juttua levareista ja varmaan MPC:sta (tai jostain rumpukoneesta). Myös hänen bätlensä Craig G vastaan ovat tiputtavia, kuten myös Juicea. Muita dokkarissa esiintyviä ihmisiä ovat muun muassa Mos Def, The Last Poets, The Lyricist Lounge ja Lord Finesse. Itse tykkäsin todella paljon sen takia, koska sisältää kiitettävästi oikeaa freestyleä, siis että räpätään vaikka purkista maassa tms. Ja bätlerinkejä, eli Cyphereitä, myös.

Linkki


The Decline of Western Civilization: The punk years (1981)


Jokaiselle joka pitää sydäntä lähellään LA punk meinikiä (ja muutenkin), on tämä pakko katsastus. Ehdotonta helmi kamaa, olkoon se sitten The Germs livenä, jossa Darby Crash on ihan helvetin sekaisin (josta tulee kyllä vain sääli olo), Fear keikalla jossain, en tiedä, missä he vittuilevat katsojille koko ajan, josta sitten seuraa se, että joku tyttö juoksee lavalle, jota potkaistaan muistaakseni päähän. Tai sitten muuten vain mielenkiintoista juttua bändien suusta. Esimerkiksi Black Flagin haastis (ennen Rollinssia) on hyvä, mutta ei voita sitä räjähtävyyttä mitä bändillä on lavalla!! Voi Jumala...

Todellakin tämä on pakko nähdä.

Linkki



Aloitan nyt näin vaatimattomasti, mutta lisään kyllä kun muistan ja tulee fiilis. Ja kuten aina, toivon että panostetaan siihen laatuun, ja kerrotaan jotain kyseessä olevista Dokumenteista. Kiitos

Seuraavat ovat olleet ajatuksiaherättäviä katselukokemuksia. Suosittelen...

Sen edestään löytää (Suomi, 2004)



Dokumentti kertoo arkipäivän poliisityöstä pikkukaupungissa. Sitä tylsää, mutta inhorealistista arkea, josta on kaukana rituaalimurhat, pommiuhat ja ketjukolarit. Dokumenttia viedään eteenpäin poliisikokelaan työharjoittelun varjolla, mutta "päähenkilöä" reilusti suurempaan rooliin päätyvät ne pienet tapahtumat, yksittäiset ihmiset matkan varrella.

Muistan, miten mykkänä kuuntelin heti dokumentin alussa tarinaa, jonka vanhempi poliisi kertoo nuorille kokelaille. Totuus on joskus niin paljon tarua julmempi. Jäi miettimään, että kestäisikö oma pää ikinä vastaavia...

Pari arvostelua:
http://www.dvdhohto.fi/page3153.phtml
http://www.helsinki.fi/jarj/status/lehti0105/vk2.htm
http://www.mtv3.fi/viihde/arvostelut/elokuva.shtml/353603?s

Garden - Puisto (Israel, 2003)

Dokumentti kahdesta Tel Avivin kaduilla itseään myyvästä pojasta ja heidän eloonjäämistaistelustaan. Toinen on palestiinalainen, toinen israelilainen. Alunperin vihollisia, joista tuli veriveljiä.

On kosketavaa ja samalla myös turhauttavaa seurata poikien kompuroivaakin matkaa kohti yksinkertaista haavetta: Päästä pois. Koskettavaa, koska aito välittäminen paistaa läpi. Turhauttavaa, koska tulee olo, että näin ei tarvitsisi olla, muttei voi oikein tehdä mitään sen eteen, että asiat olisivat paremmin.

Mieltäni on jäänyt vaivaamaan, miten pojille on lopulta käynyt. Sitä tuskin koskaan saa tietää.

Pari linkkiä:
http://www.figfilms.com/garden/index.php
http://www.yle.fi/d-projekti/arkisto/2006/puisto.html

Tohon Rock´n´rollin sinänsä ansiokkaaseen aloitukseen haluaisin lisätä sen verran, että objektiivista dokumenttia ei ole olemassakaan. No, tästä on jo puhuttu tuolla Moore-topiccien yhteydessä, mutta ne objektiivisen dokumentin perään itkijät eivät ole ilmeisesti ajatelleet asiaa kovin pitkälle. Jo se, mistä kulmasta jotain tapahtumaa kuvataan, tuo siihen ohjaajan subjektiivisuutta.

Moore tietenkin vetää koko jutun hieman överiksi, luultavasti siksi, että medialukutaidoton jenkkiyleisökin katsoisi hänen elokuviaan. Pointtina tässä on nyt se, ettei dokumentin määritelmä ole niin yksinkertainen. Monelle saattaa tulla yllätyksenä, että dokumenteillekin laaditaan käsikirjoitus. Aivan samalla tavalla kuin hyvän fiktiivisen elokuvan, pitää myös dokumentin kertoa tarina ollakseen toimiva. (No okei, tosta nyt voidaan vääntää ja pitkään, mutta näin yleisesti ottaen).

Muistaakseni 1960-luvulla syntyi jenkeissä dokumentin tyylisuunta nimeltä Direct Cinema, joka painotti puoluettomuuden ja tapahtumien sivustaseuraamisen näkökulmaa. Tuloksena monia sinänsä ansiokkaita "fly on the wall" -dokumentteja, jotka kuitenkin kaikki heijastelivat ohjaajiensa ajatusta elokuvan kärkevimmästä sisällöstä. Mayslessin veljesten dokumentit Bob Dylanista ja Rolling Stonesista ovat hyviä esimerkkejä näistä.

Direct Cineman suurin nimi taitaa olla Fredrick Wiseman, joka tosin ensimmäisessä ja kuuluisimmassa leffassaan Titicut Follies käyttää niin räikeitä montaaseja, ettei se oikein istu Direct Cineman periaatteisiin. Heppu oli vieraana tämänvuotisessa (vai oliko se viime vuonna) DocPointissa, mutten valitettavasti päässyt katsomaan.

Direct Cineman varsinaiset teoreetikot olivat kuitenkin muistaakseni nuo Maysless-veljekset, jotka olivat tosiaan sitä mieltä, ettei dokumentaristi saa yrittää vaikuttaa todellisuuteen kysymyksillä tai järjestemällä tilanteita, vaan kaiken pitää tapahtua itsestään. Mayslessien kuuluisin työ on mainio Salesman, joka kertoo kiertävistä raamattukauppiaista.


Direct Cinema sekoitetaan usein Cinema Veritehen, joka kyllä syntyi samaan aikaan, mutta jonka perusperiaate oli täysin päinvastainen. Tyylisuuntaa toteutettiin lähinnä Ranskassa, vaikka nimi onkin peräisin venäläisen legendaohjaaja Dziga Vertovin Kino-Pravda (Elokuvatotuus) -käsitteestä. Kuuluisin Cinema Verite -elokuva (tai ainoita mitä olen itse nähnyt...) on Jean Rouchin Ranskalainen päiväkirja, jonka alkuperäisnimeä en muista. Siinä ohjaaja ja psykologi kyselevät ohikulkijoilta ovatko he onnellisia. Myöhemmin he analysoivat ihmisten vastauksia, ja lopuksi vielä sitä, miltä heidän analyysinsa elokuvassa näyttää.

Huh, tulipas luennoitua. Tuossa on lueteltu muutamia dokumentteja, jotka kannattaa ehdottomasti katsoa, jos ne jostain käsiinsä saa. Uudemmista tulee mieleen Tsekkiläinen Cesky Sen, eli Tsekkiläinen unelma, joka tuli vähän aikaa sitten TV2:lta. Siinä kaksi elokuvaopiskelijaa kehittelevät feikki-supermarketille mainoskampanjan tunnuslauluineen ja tv-mainoksineen. Avajaispäivänä ihmiset tulevat pellolle vain huomatakseen, että paikalta löytyy vain valtava fasadi. MAHTAVA leffa.

Kiitos todella paljon Jussilluminatille! Loistavaa tietoa. Itse on todellakaan ole mikään kunnolla perillä oleva näistä asioista, joten hyvä että muut korjaa jotka tietää.

Jussilluminati kirjoitti:

Aivan samalla tavalla kuin hyvän fiktiivisen elokuvan, pitää myös dokumentin kertoa tarina ollakseen toimiva.

Hmm. Onhan dokumentille toki olemassa muitakin rakenteita kuin draamallinen rakenne, vaikka varsinkin pohjoisamerikkalaiselle yleisölle tarina on ehdottomasti se ykkönen. Opetushenkiset dokkarit esimerkiksi noudattavat usein kategorista rakennetta: jokin ilmiö tai asia esitellään osa kerrallaan, lopussa tehdään yhteenveto. Myös erilaisista eeppisistä rakenteista puhutaan. Tarinarakenteen saa helposti toimimaan (jos osaa kertoa tarinan), sillä olemme tottuneet seuraamaan tarinoita, mutta mielelläni näkisin enemmän myös muunlaisten ratkaisujen saavan suosiota.

Itse kiinnostuin dokumenteista jo ennen niiden julkisuusponnahdusta Michael Mooren myötä. On hienoa, että rahoittajat, tekijät ja yleisö ovat älynneet, ettei dokumentin tarvitse olla suttuinen ja harmaa ollakseen asiallinen dokumentti. Tarkoitus olisi tulevaisuudessa myös itse virittää projektia – kohteita ainakin riittää.

Ja rock and rollille kiitokset hienosta ketjusta.

rock and roll does it again, oot mun topic-esikuva :')

Jes, Taustavoima, jätit sen sulkeissa olevan kohdan pois lainauksesta. Eli toki dokumentteja tehdään muillakin sapluunoilla kuin sillä perinteisellä draaman kaarella. Tarkoitin kuitenkin lähinnä sitä, että (niinkuin sanoit) johtuen lähinnä ihmismielen tavasta jäsentää asioita, näemme tarinoita myös esimerkiksi episodeihin perustuvassa dokumentissa.

On totta, että perinteistä mallia suositaan eniten, mutta mielestäni sillä tekotavalla on dokumentteihinkin vielä paljon annettavaa. Ehkä tosiaan nyt kun rahoittajat ovat heränneet niiden mahdollisuuksiin voidaan kasvattaa budjetteja, ja kenties saada lisää lahjakkaita ohjaajia kuvioihin.

Suomalaisetkin ovat viime vuosina ansioituneet dokumenttien parissa. Pirjo Honkasalon dokumentit ovat melko abstrakteja, ja niiden tarinankerronta rakentuu usein tunnelmien varaan tapahtumien sijasta. Silti nekin kertovat aiheestaan tarinan.

No, tämä nyt menee jankkaukseksi. En siis ole eri mieltä kuin sinä, halusin vain varmistaa ettet ymmärtänyt mielipidettäni väärin.

Tulkoon tässä nyt sitten suositelluksi Pirjo Honkasaloa. Mysterion (tai Mysteron, sekoitan sen aina siihen scifi-kirjaan) on katsaus nunnaluostarin epätodelliseen maailmaan. Nunnien todellisuuteen, joka brutaaliudestaan huolimatta on kaunis. (Toi meni ehkä vähän mainos-synopsiksen puolelle...)

Jussilluminati kirjoitti:

halusin vain varmistaa ettet ymmärtänyt mielipidettäni väärin.

En ymmärtänyt, ei hätää.

hyvä topikki. mulla on vaan niin huono muisti, että en meinannut muistaa mitään hyviä dokkareita, joista olisin voinut kertoa..!

[quote:0b7f2e4910="rock and roll"]Tuo on jäänyt minun päähäni todella vahvasti. Kun Äiti ja poika halaavat toisiaan [u:0b7f2e4910]viimeisen[/u:0b7f2e4910] kerran ja itkevät, silloin tietää että he eivät todellakaan halua koskaan päästää irti.

Nyt kun kirjotan tätä, niin kädet tärisee. Uskomattoman koskettava tarina, jossa on kiehtovaa myös vankien tatuoinnit ja niiden säännöt. Jos mahdollista, katsokaa tämä.[/quote:0b7f2e4910]
no huhhuh! tämän haluaisin nähdä! erittäin mielenkiintoisen oloinen.



itse voisin kertoa vähän näistä:
[img:0b7f2e4910]http://data.oedipe.org/media/spectacle/etre-et-avoir/affiche.jpg[/img:0b7f2e4910]
[b:0b7f2e4910]être et avoir - nytpä tahdon olla mä[/b:0b7f2e4910]

dokumenttielokuva seuraa pienen ranskalaisen vuoristokoulun elämää. luokassa on 4-11-vuotiaita oppilaita ja yksi opettaja. opettaja yrittää parhaansa mukaan huolehtia lapsista ja on todella mukana heidän koulutuksessaan ja myös kasvatuksessaan. sinällään leffa ei mitään aivan erikoisia oivalluksia tai muuta sellaista tarjoa, mutta draamallisia aineksia se tarjoaa, sillä muutama luokan oppilas on siirtymässä seuraavana lukuvuonna suurempaan kouluun ja he ovat näin jättämässä turvallisen opettajan ja tutun ympäristön. on liikuttavaa nähdä, millaisella taidolla opettaja saa kaksi yläasteelle siirtyvää tappelupukaria sopimaan riitansa ja neuvoo heitä pitämään toisistaan huolta uudessa koulussa. pojat itkevät, mutta saavat lohdutusta opettajan sanoista.

on kiintoisaa päästä lähelle ranskalaisen pikkukylän yhteisöllistä elämää, jossa lapsen läksyjä ratkoo parhaimmillaan koko perhe ja jossa opetusmenetelmätkin taitavat olla suomalaisiin nykymenetelmiin verrattuna "vanhanaikaisia". kaikkia opettajan opetustyyli ei välttämättä miellytä, mutta kriitikotkin eivät varmaankaan voi väittää, etteikö hän todella välittäisi oppilaistaan ja tekisi parhaansa, jotta nämä oppisivat.

ikävä sivumaku jäi, kun sain kuulla, että dokumentissa esiintyvä opettaja haastoi filmiryhmän oikeuteen: http://news.bbc.co.uk/2/hi/europe/3187656.stm. en tiedä, miten jutussa on loppujen lopuksi käynyt.


seuraava:
[img:0b7f2e4910]http://www.eruditiononline.com/reviews/movies/graphics/the_fog_of_war.jpg[/img:0b7f2e4910]
[b:0b7f2e4910]the fog of war: eleven lessons from the life of robert s. mcnamara[/b:0b7f2e4910]

tämä elokuva kertoo sodan opetuksista ja puhuu robert s. macnamaran, USA:n entisen ulkoministerin, suulla. mcnamara kertaa uraansa (hän oli ministerinä vietnamin sodan aikana) ja pohtii virheitään. hän on selvästi muuttunut mies ja näkee virheitä menneisyydessään.

[i:0b7f2e4910]Instead of portraying McNamara as a cardboard villain or a “walking IBM machine”, Morris’ film creates a portrait of a complex man who believed he was acting ethically even as he did unethical things. It’s a much more alarming view than the more reassuring notion that bad things are done by bad men.[/i:0b7f2e4910]

vaikka siis on selvää, että tämä mies on aiheuttanut monien ihmisten kuoleman, elokuva ei jätä kuvaa kylmästä tappajasta vaan miehestä, joka on tehnyt virheitä, vaikkakin on luullut toimivansa vain oikein.

[i:0b7f2e4910]Some may indeed feel McNamara is damned. But his willingness to confront his mistakes so others can learn from them is something few public figures have ever been willing to do. “He’s an odd one,” says Morris, as if talking about a kindred spirit, a strange bedfellow. “I’ve spent a considerable amount of time with him. I find it interesting that we have been able to continue talking. I am moved by his attempt to revisit the past.

“I’ve heard people say Errol Morris wasn’t hard enough on him, didn’t back him into a corner and get him to confess. I never set out to make that kind of movie. The movie that I did want to make is McNamara wrestling with his past in his own words and I have done that.”[/i:0b7f2e4910]

on jännittävää kuulla miehen itsensä suusta syitä, miksi asiat menivät perseelleen ja mitä kaikkea tuli tehtyä väärin. se on kuitenkin vähän turhauttavaa, että hän ei oikeastaan kadu aikeitaan vaan pitää lähinnä toteuttamistapoja virheellisinä. noam chomsky onkin maininnut, että mcnamara ei varsinaisesti koe vietnamin sotaakaan erheenä vaan hän vain pitää tiettyjä sodassa tehtyjä valintoja huonoina. joka tapauksessa mielenkiintoinen dokumentti sodan ja johtajien useasti pelottavasta logiikasta.

ja viimeisenä:
[img:0b7f2e4910]http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/thumb/4/43/Movie_poster_the_corporation.jpg/200px-Movie_poster_the_corporation.jpg[/img:0b7f2e4910]
[b:0b7f2e4910]the corporation[/b:0b7f2e4910] (esitetty suomessa nimellä "tähtäimessä suuryhtiöt")

tämä leffa pureutuu yritysten historiaan. kärjistettynä sanottuna se kertoo, kuinka yritykset ovat muuttuneet ihmisiä palvelevista ja heidän tarpeensa tyydyttävistä organisaatioista kaiken yläpuolella oleviksi, ympäristöstä ja ihmisistä piittaamattomiksi koneistoiksi. dokumentti paljastaa, miten yritysten toiminta perustuu voiton tekemiselle ja että "hyvätkin ihmiset" joutuvat suuryrityksissä toimimaan yhtiön logiikan mukaisesti voittoa tehden, muista asioista piittaamatta. he eivät voi toimia samaa aikaa omista näkökohdistaan ja yhtiön tavoitteiden mukaisesti; kuten eräs haastatelluista sanoo: "If you really had a free hand, if you really did what you wanted to do that suited your personal thoughts and your personal priorities, you'd act differently.".

[i:0b7f2e4910]The Corporation exists to create wealth, and even world disasters can be profit centers. Carlton Brown, a commodities trader, recounts with unabashed honesty the mindset of gold traders while the twin towers crushed their occupants. The first thing that came to their minds, he tells us, was: "How much is gold up?"[/i:0b7f2e4910]

dokumentti kertoo myös yhtiöiden vaikutuksista ihmisiin, ympäristöön, mediaan ja demokratiaan - todistaen, että voittoa tavoittelevaan järjestelmään eivät sosiaaliset periaatteet kovin hyvin mahdu.

tässä esittely ylen sivuilta: [i:0b7f2e4910]Kaikkien globalisoitumista, suuryhtiöiden valtaa ja voiton tavoittelua vastustavien dokumenttielokuvien summa. Palkitussa kanadalais-elokuvassa ovat mukana mm. Noam Chomsky, Vandana Shiva, Susan George ja Michel Moorekin. Erinomaisesti toteutettu elokuva tekee suuryhtiöille persoonallisuustestin, jonka tulos ei ole yhtiöille kovin mairitteleva.[/i:0b7f2e4910]

synopsis ja lisätietoa löytyy täältä: http://www.thecorporation.com/index.php?page_id=2

kohmelo kirjoitti:

the fog of war: eleven lessons from the life of robert s. mcnamara

On muuten kyllä katsomisen arvoinen. En muistanutkaan tätä lainkaan aiemmin, mutta nyt kun tuli puheeksi. Ihan asiallinen pläjäys myös yleissivistävänä tietopakettina siitä, mitä tapahtui.

Lisää:

Miksi sodimme - Why we fight (USA, 2005)

Palkittu ja loistava dokumentti USAn aseteollisuudesta, maailman poliisin roolista, militarismista, vapaudesta ja isänmaasta. Ohjaaja Eugene Jareck kysyy yksinkertaisen kysymyksen, miksi me sodimme, mutta kuka osaa antaa yhtään pätevää vastausta?

Linkkejä:
http://www.yle.fi/d-projekti/arkisto/2006/miksi_sodimme.html
http://www.imdb.com/title/tt0436971/

Dogtown and Z-Boys (2001)


Dokumentti kertoo modernin skeittauksen tarinan. Paras asia koko pätkässä on se fiilis mikä siittä huokuu. Helvetin hyvää musiikkia, aurinkoa ja 15v tyyppejä jotka ovat oikeasti helvetin cool. Tutkimus matka sinne missä on sydänmellä saatu jotain aikaan. Z-Boys herätti henkiin 50-luvulla alkaneen, ja myös unohtuneen, villityksen, ja teki siittä jotain omaa, jotain enemmän. He tekivät siittä tavan elää. Ja sitä tämä kuvaa hyvin, sitä miten skeittaus ei monille ihmisille ole mitään palkintoja ja X-gamessin voitoja, vaan hauskaa kavereiden kanssa, ja toisiaan vastaan kisaamista, josta seuraa väistämättä kehitystä. Koska se tehdään hyvässä ilmapiirissä. Mutta se kertoo myö siittä, miten kaikki eivät sitä suosiota, mitä heidän pienen piirin jutustaan kehittyi, pystyneet niin hyvin käsittelemään. Suosittelen tätä kaikille, vaikka ei skeittauksesta mitään tiedäkkään. Kuten minä.

Linkki


Duane Peters-Who cares (2005)


Kertoo tarinan yhdestä skeittarista joka revitti samoja altaita kuin Z-Boys. Ja todellakin revitti. Se ilmenee esimerkiksi tapauksissa, jolloin hän mursi olkapäänsä ja hänen kätensä piti melkein amputoida, mutta ensimmäinen asia mitä hän teki päästyään sairaalasta, oli mennä skeittaamaan. Tai sitä kuinka hän mursi solisluunsa kun ensimmäisenä ihmisenä veti läpi Loop of Deathin. Tämä oman turvallisuuden huomiotta jättäminen, antoi hänelle lempinimen The Master of Disaster. Se, ja vuosien huume, kuten myös viina sekoilut, yhdistettynä punk bändeissä soittamiseen (US Bombs, Die Hunns jne), ovat jättäneet hänet siltä näyttäväksi. Kuten kuvasta voi päätellä.



Duane Petersiä arvostetaan äärettömästi. Dokumentin alussa sen voi nähdä kun lukuisat Z-Boysin jäsenet, ja muut suuruudet, ylistävät miestä. Ilman häntä ei olisi edes perustettu Trasher lehteä, koska se perustettiin vain hänen takiaan. Tämä on tarina miehestä joka rakastaa skeittaamista ja punkkia. Ja se onkin yksi hyvä muistutus mitä tämä dokumentti pitää sisällään. Se, miten Punk ja skeittaaminen ovat aina kulkeneet käsi kädessä.

Black Flag-Wasted

I was so wasted

I was a hippie
I was a burnout
I was a dropout I was out of my head
I was a surfer
I had a skateboard
I was so heavy man, I lived on the strand
I was so wasted

I was so fucked up
I was so messed up
I was so screwed up I was out of my head
I was so jacked up
I was so drunk up
I was so knocked out, I was out of my head
I was so wasted

I was wasted.

Linkki

Mistä ton Varkaiden tarinan vois väijyä? Vaikuttaa aika päräyttävältä pätkältä

Haitilainen kirjoitti:

Mistä ton Varkaiden tarinan vois väijyä? Vaikuttaa aika päräyttävältä pätkältä

Joskus se on Tv:stä tullut, oliko yleltä, ja kun on vielä suomalainen, ei sitä oikeen mistään löydä. Eli varmaan jos ylelle tarpeeksi moni kirjoittaa että se esitetään, voi se olla mahdollista.

bbc:n legendaariset luontodokumentit david attenboroughin hostaamina on yks parhaimmista dokumenttisarjoista mitä on ikinä tehty. attenborough on hahmona niin loistava, ettei kukaan voi jäädä kylmäks. ja näitä eri dokkareitahan on niin paljon, että katottavaa riittää pidemmäkskin aikaa. suosittelen lämpimästi.

Iltapäivän ratoksi pitää suositella yhtä klassikkoa, joka nyt ei ehkä ole dokumenttielokuva, niin kuin se tässä topicissa ymmärretään. Eipä tämä ole myöskään näytelmäelokuva. Dokumentiksi tämä "virallisesti" lasketaan.

Dziga Vertov - Man With a Movie Camera (Chelovek s Kino-apparatom)

Legendaarisen venäläisen kuvaaja-ohjaaja Dziga Vertovin (jonka oikea nimi on Denis Kaufman) ura alkoi uutiskuvaajana neukkujen armeijassa 1910-luvun lopulla. Kuten monet venäläiset ohjaajat, Vertovkin oli kova poika kirjoittamaan elokuvan teoriaa. Man with a movie camera pohjautuu hänen kirjoituksiinsa, joissa hän uhoaa nostavansa elokuvan taidemuotona samalle tasolle kuin kuvataide, kuvanveisto, kirjallisuus yms. Hän siis etsi uusia ilmaisumuotoja.

Miehen taiteilijanimi on hauska sanaleikki, ja kertoo hänen tyylistään ohjaajana. Dziga Vertov tarkoittaa venäjäksi "pyörivää hyrrää", ja juuri hyrrään tavoin liikkuu hänen kameransa tässä liikkeen ja leikkauksen klassikossa.

Man with a movie camera kertoo kaupungin elämästä yhden päivän ajan. Mies katsoo "kino-silmänsä" läpi kaupungin hengästyttävää vauhtia. Yhteen päivään kaupungissa mahtuu koko elämä. On syntymä, on kuolema. On rakkautta, on vihaa. On työtä, on vapaa-aikaa, iloa ja surua.

Aluksi elokuvan rytmi vaikuttaa liiankin abstraktilta, mutta ainakin itse pääsin mukaan jo ensimmäisellä katsomiskerralla. Toki toinen ja kolmas kerta antavat taas paljon lisää.

Hip hopisteja leffa kiinnostaa siksi, että Cinematic Orchestra levytti muutama vuosi sitten elokuvan scoren. Vertov on sen itse suunnitellut, ja kirjoittanut esittämistä erittäin tarkat ohjeet. Tuohon aikaan kun elokuvan musiikin soitti orkesteri sisällä elokuvateatterissa.

Jos haluaa olla edes nimellisesti elokuvasivistynyt, tämä leffa pitää tietenkin nähdä.

Suositus on selviö.

Dokkarit on kyllä itselläkin lähellä sydäntä. Tuosta dokumentin aitoudesta ja luotettavuudestahan nyt voidaan aina keskustella ja hyvä olisikin, koska musta ainakin tuntuu että aika monet ottaa sen jotenki ihan totena vastaan. Jos kuitenkin ajattelee sitä perustilannetta, missä vaikka jonkun ihmisen normaalia elämää kuvataan, niin eihän siinä kukaan voi täysin normaalisti olla. Enemmänkin musta on hienoa nähdä niitä tilanteita, mitä syntyy kun kuvataan maailmaa, jossa ei objektit ei aina toimi niinkuin käsikirjoituksessa sanotaan (vaikka olisikin tarkkaan käsikirjoitettu dokumentti). Joskus kamera tallentaa jotain upeeta luonnosta tai ihmisten välisistä suhteista jne.

Kiitos muuten jusilluminatille leffavinkeistä.

Fuc-setä kantaa myös kortensa kekoon:



Metal - A Headbangers Journey

Hienosti tehty ja eteenpäin rullaava dokumentti hevimetallista, aina Black Sabbathista ja sukkahousuhevistä norjalaisiin bläkkis-kavereihin ulottuva viihdyttävä dokkari jonka katsoo vaikkei hevistä piittaisikaan. Dokumentin kertoja on onnistunut hienosti nivomaan oman elämänsä ja metallimusat samaan dokumenttiin ja saanut mielenkiintoista, ja persoonallista jälkeä.

Lisään lisää myöhemmin...

Odotan ihan mielenkiinnolla, jos tämä saataisiin Suomeenkin levitykseen. Ehkä millin verran skeptisenä, mutta silti mielenkiinnolla (ai miten niin sotadokkareiden ystävä? )

The war tapes



http://www.thewartapes.com/the_film/

Dokumentit brasilian ghetoista kiinnostais, sanokaas jotain.

Muistaako kukaan semmosta dokkarii, mikä kerto muistaakseni jostain Helsingin lähiöstä. Siinä tais olla joku tyyppi millä oli rastat, ja sen veli tapettiin lopussa. Tuli joskus 4v sitten muistaakseni. Voi olla kauemminkin.

Mä muistan ton dokkarin. Nimi tais olla unohdetut tjsp ? Oli muistaakseni aikoinaan aika kohuttu dokkari. Ja se taisi valmistua joskus 90-luvun puolella mutta tuli tosiaan uusintana jokusia vuosia sitten. Oli helvetin asiallinen ja hyvä dokkari muutenkin.

[img:87e10f321f]http://www.meinberlin.de/sixcms/media.php/68/mad_hot_ballroom.jpg[/img:87e10f321f]


Kävin doc.pointis kattomas tän pätkän, ja tykästyin jo sillon suunnattomasti. Toissapäivänä katoin uudestaan dvd'ltä ja pakko vieläki hehkuttaa tätä dokkaria.

Dokkari siis kertoo NY'ssä olevasta ballroomdancin projektista, jossa 10 vuotiaat koululaiset osallistuu ballroomdancing kursseille, ja kilpailee parin kuukauden treenaamisen jälkeen koulujenvälisessä tanssikilpailussa.

Dokkarissa on onnistuttu loistavasti pääsee 10v brooklyniläisten koululaisten ajatusmaailmaan, ja hämmentävän hukassa olevat junnut tanssimassa on takuuvarma feelgood matskua. Hyvin kuvattu, loistavasti löydetyt hahmot ja hyvin etenevä dokkari on ehdottomasti tarkastamisen arvonen.

Ohjaaja siis Marilyn Agrelo, ja tää on mun tietääkseni sen ensiohajus.

http://www.paramountclassics.com/madhot/
http://www.imdb.com/title/tt0438205/

[b:20f63e45c6]Scratch[/b:20f63e45c6] (USA, 2001)

[img:20f63e45c6]http://graphics8.nytimes.com//images/section/movies/amg/dvd/cov150/drt200/t227/t22771hur7j.jpg[/img:20f63e45c6]

[i:20f63e45c6]Doug Pray's dense, exhilarating documentary tracks the history of the creation of dance music through the rhythmic scratching and spontaneous mixing of sounds played on multiple turntables, portraying scratching as a rapidly evolving, rather insular art form. As portrayed in the movie, scratching is as competitive as rapping, with which it is not to be confused, and the film visits more than one D.J. competition. The movie is, if anything, too conscientiously encyclopedic. For all the sonic excitement generated, you eventually long for a broader view of the subculture than the perspectives of its leading lights. – Stephen Holden, The New York Times[/i:20f63e45c6]

Aika Captain Obvious -valinta, mutta jos dj-kulttuuri ja kaikki sen ympärillä kiinnostaa niin kannattaa ehdottomasti tarkistaa tämä Doug Prayn ohjaama dokumentti. Erittäin kattava ja pitää otteessaan koko pituutensa ajan. Esittelee alan pioneereja Q-bertistä DJ Shadowiin, DJ Premieristä Mix Master Mikeen and so on. Mukana esim live-taltiointeja ja yhteissessioita levareiden parissa.
Myös Doug Prayn muut dokumentit ovat loistavia ja niistä löytyy infioa täältä: http://imdb.com/name/nm0695629/

Tämä näyttää tulevan Andorraan tossa syksyllä, joten pieni puffaus on paikallaan.

Grizzly Man kertoo Timothy Treadwellista, joka ihannoi harmaakarhuja ja niiden elämäntapaa. Mies viettää pitkiä aikoja karhujen kanssa, eläen kuin yhtenä niistä. Myös hänen tyttöystävänsä muuttaa karhujen yhteisöön. Vuonna 2003 karhulaumaan tulee uusi yksilö, joka ei ole tottunut ihmisiin. Karhu tappaa Timothun ja tämän tyttöystävän. Karhut syövät tutkijaparin.

Todella mielenkiintoinen dokumentti, jonka on ohjannut saksalainen legendaohjaaja Werner Herzog. Leffassa käsitellään sitä, oliko Timothy harhainen hullu, vai arvokkaalla asialla ollut luonnontutkija.

kiitos puffauksesta, Jussilluminati!
toi pätkä kiinnostaa todella paljon, täytyy käydä kattomassa.

The Rolling Stones-Gimme Shelter (1970)


Dokumentti surullisen kuuluisasta ilmais konsertista, joka järjestettiin Altamontissa, Californiassa . Pätkä alkaa hiljalleen kuvaten Stonesin keikkoja ja kuullaan pari hyvää biisiä. Stones on välillä studiossa ja välillä katsomme heidän kanssaan tätä valmisteilla olevaa dokumettia toisessa studiossa. Ilmapiiri on hilpeä ja mukava.

Hiljalleen siirrytään siihen minkä koko ajan tiedetään tulevan. Siksi ehkä hetket ennen sitä on kuvattu aika paljolti vain rauhallisista tapahtumista, koska se mikä tapahtuu tulee rikkomaan rauhan.

Kun aletaan siirtyä keikka paikalle, alkaa tunnelma kiristyä viimeistään silloin kun lava järjestysmiehiksi palkatut Helvetin Enkelit saapuvat paikalle. Ainakin jos on uskomista siihen miten tapatumat ja ihmisten katseet on leikattu.

On vähän vaikeaa sanoa että mitä tässä tapahtuu, onko se katsojat jotka käyttäytyvät huonosti sen takia, koska pitävät Helvetin Enkeleitä jotenkin sen vastaisena mitä itse edustavat, siis rauhaa ja rakkautta. Vai jotuuko se Helvetin Enkeleiden itsensä käytöksestä. Mene ja tiedä.

Kuitenkin koko ajan on aistittavissa miten kaikki voi mennä pahasti perseelleen. Sen näkee ihmisten silmistä. Jotkut itkevät, jotkut vääntelevät sekaisin naamaansa ja näyttävät lievästi sanoen olevan hulluja. Mikä hämärintä, kaikki tapahtuu jotekin rauhallisesti, tietenkin ennen ihmisten käytöksen räjähdystä.

Yhtäkkiä seuraa kaaosta ja välähdyksiä ja ihmismassan kaoottista liikettä. Yhdellä oli ase. Helvetin Enkeli hyökkäsi häntä kohti ja puukko näyttää iskeytyvän selkään asemiestä.

Pakkautunutta pelkoa ja vihaa, tämä on Hunter S. Thompsonin kirja, mutta ei hauska sellainen.

The day when the 60´s died...

Linkki

^^^

Viitaten tuohon ex-rock and rollin suosittelemaan dokumenttiin, lainaan omaa ensimmäistä viestiäni tästä topicista.

Direct Cineman varsinaiset teoreetikot olivat kuitenkin muistaakseni nuo Maysless-veljekset, jotka olivat tosiaan sitä mieltä, ettei dokumentaristi saa yrittää vaikuttaa todellisuuteen kysymyksillä tai järjestemällä tilanteita, vaan kaiken pitää tapahtua itsestään. Mayslessien kuuluisin työ on mainio Salesman, joka kertoo kiertävistä raamattukauppiaista.

eilen tuli kakkosen dokumenttiprojektissa loistodokkari:

TEHTAAT OVAT MEIDÄN (The Take)
Naomi Kleinin ja Avi Lewisin selkeästi kantaaottava dokumenttielokuva argentiinalaisten tehtaiden työntekijöistä, jotka nousevat globalisaatio-kehitystä vastaan ottamalla tehtaat omaan haltuunsa.

Ohjaajat Avi Lewis ja Naomi Klein
Tuotanto Barna-Alper Productions, Kanada, 2004

pätkä siis kertoo argentiinalaisista työläisistä, jotka valtaavat konkurssiin menneen tehtaan, jossa he ovat aiemmin työskennelleet. he ovat menettäneet työpaikkansa eivätkä työttömyyden riivaamalla alueella helpolla löydä uutta – he siis aikovat taistella työnsä puolesta. he perustavat osuuskunnan ja sopivat, että kaikilla on yhtä paljon sananvaltaa työpaikan asioissa ja että kaikki saavat saman suuruista palkkaa. ongelmana on se, että tehtaan saaminen laillisesti osuuskunnan käyttöön ei onnistu ilman apua tuomioistuimelta tai poliitikoilta. nämä taas ovat naimisissa yritysmaailman kanssa eikä ymmärtämystä työläisille irtoa helpolla.

tämän tarinan kehittymistä dokumentti siis seuraa.. ja kuten hesarissakin todettiin, on kyseessä melkoinen jännäri! työläisten puolelle on tässä taistelussa hyvin helppo asettua, hehän haluavat vain tehdä työtä ja elättää perheensä.. he ovat nykyisen talousmallin uhreja, joihin on helppo samaistua.

samalla dokkari tarjoaa hyvän näkökulman yritystoiminnan epäoikeudenmukaisuuteen. työntekijät eivät päätöksissä tunnetusti paljoa paina, ja dokumentinkin huomioima poliittinen elämä – joka tulee dokkarissa esiin presidentinvaalien kautta - ei välttämättä edistä sosiaalista vastuuta lupaamallaan tavalla. argentiinassa kansa onneksi osaa osoittaa voimansa ja inhimillisen sydämensä - osuuskunnassa jokainen saa kantaa vastuunsa ja jokainen myös saa oikeudenmukaisen palkan uurastuksestaan. kapitalistien selitykset palkkaerojen välttämättömyydestä kyllä karisevat dokumentin asettaman esimerkin jälkeen.. noh, eivät ehkä sentään täysin, mutta argentiinalaisten aktivistien mallista on varmasti hyvä ottaa mallia muidenkin.

kaiken kaikkiaan pätkä on hyvä osoitus siitä, että ihmiset voivat vaikuttaa omaan elämäänsä yllättävänkin paljon vaikka olosuhteet ja kvartaalikapitalismi masentavatkin. on uskottava itseensä ja saatava muutkin uskomaan, että jossakin on raja kärsimyksilläkin. argentiinassa on n. 200 vallattua tehdasta ja näissä n. 15 000 työntekijää ja näiden keskinäinen solidaarisuus näyttäisi olevan hyvin suuri voima. loistavaa!

dokkarin toisena ohjaajana on no logon kirjoittanut naomi klein ja toinen ohjaaja on kaiketi hänen aviomiehensä.

Jussilluminati kirjoitti:

Tänään NYT-liitteessä arvostelu leffasta. Ensi-ilta tonight!

http://nyt.hs.fi/elokuva/artikkeli/1135222257468

Voisi kyllä tarkistaa leffan, sen verran mielenkiintoiselta vaikuttaa!

Ne, ketkä nyt sattuivat missaamaan kyseisen dokkarin kakkoselta. Lainaan saman tien kattavan arvostelun leffasta, koska paremmin en pystyisi sitä kuitenkaan luonnehtimaan. On aika karmeaa huomata ettei ydinasepolitiikka ole muuttunut lainkaan 60 vuoden aikana.

Atomic Cafe



"Koostedokumenttien klassikko Atomic Cafe on hirtehinen kuvaus hysteriasta, jonka valtaan amerikkalaisia manipuloitiin, kun Neuvostoliitto oli pamauttanut ensimmäisen ydinpomminsa. Tarjolla on terävä-älyinen kooste tolkuttomuudesta, joka on yhä yllämme. Katsojan hoksottimiin luottaminen tekee elokuvasta löytöretken koneistoon, joka vatkasi 1940- ja -50-luvulla amerikkalaisten ns tajuntoja. Kokonaisuus hakee huumorinsa tolkuttomuuksista ja nerokkaasta leikkauksesta. Nauru juuttuu kurkkuun oikeutetun kiukun kammitsoimana" Tv-maailma nro 42