basso

Lehti

Elämää sairaammat elokuvat: Viiksimiehen oikeus

4.7. 08:35 Toimitus

VIIKSIMIEHEN OIKEUS

Teksti Kalle Kinnunen Kuvat Kava Kuvitus Minni Havas


Väkivallan vihollinen -elokuvasarjan kolme ensimmäistä osaa ovat kaikki omilla tavoillaan ällistyttäviä. Ne ovat vigilante-elokuvaa, 70- ja 80-luvuilla suositun jännärilajityypin ääripää: sievistelemättömiä ja häpeilemättömiä tarinoita oman käden oikeudesta.

Rikolliset riehuvat kaduilla. Ne pitävät ryöstön ja raiskauksen orgioitaan. Sikailevat kuin ali-ihmiset.
Virkavalta vain pilkkaa kunnon kansalaisia.
Kaikki pelkäävät. Saasta on ottamassa vallan.
Vaimosi tapetaan. Tyttäresi raiskataan ja myöhemmin surmataan. Eläkeikäinen ystäväsi hakataan hengiltä.
Mitä itse tekisit? Mitä itse tekisit?

Entinen aseistakieltäytyjä, arkkitehti Paul Kersey tarttuu revolveriin.

Väkivallan vihollisia eli Death Wishejä tehtiin kaikkiaan viisi. Charles Bronson näytteli niissä Kerseytä. Ensimmäisessä elokuvassa, joka valmistui 1974 New Yorkin rikostilastojen ollessa nykyisiin verrattuna todella synkät, nuori konnakolmikko hyökkäsi Kerseyn kotiin. Vaimo kuoli, raiskattu tytär joutuu mielisairaalaan. Millaiset ihmiset ovat teon takana? Huohottavat, läähättävät, mistään mitään välittämättömät rikolliset. Nämä nilkit ovat venkoilijoita, jotka eivät pysy hetkeäkään aloillaan. He pyrkivät rikkomaan kaiken, mikä ei ole omaa. Heidän seksuaalisuutensa on ambivalenttia, arvaamatonta kuten muukin käytös. Ainakin se on väkivaltaista, ehkä muutenkin perverssiä.

Kärjistyksistä huolimatta ensimmäisessä osassa oli pointti. Kersey ei lähtenyt kaduille kostamaan, vaan surmaamaan minkä tahansa rikoksen tekijöitä. Hän hiippaili öisin puistoissa ja metroasemilla odottaen ryöstäjiä – ja ampui heidät. Elokuvan lopussa poliisit saivat Kerseyn kiinni, mutta antoivat hänen mennä: oikein vai väärin? Silmä silmästä, mutta kelpaako kenen tahansa silmä?

Sarjan hurjinta antia on kuitenkin vuonna 1985 valmistunut kolmas osa. Siinä konnat ovat sairaimpia ja meno täyttä ramboilua – huolimatta siitä, että Bronson oli jo 65-vuotias. Varmistettu bodycount on 48, erilaisen väkivallan uhreja on triplaten.

Ohjaaja Michael Winner tuo pelkonsa ja inhonsa suoraan elokuvaan ilman filtteröintiä. Sanoma on yksinkertainen: pahat, poikkeavat ja useimmat nuoret ihmiset on ammuttava tavattaessa.

Elokuva on niin kreisi, että sitä voi katsoa kuin parodiaa tai satiiria.

Elokuva alkaa kuvilla New Yorkiin saapuvasta bussista. Kasarihenkinen, vähän väsynyt fuusiofunk soi.

“Cannon Group presents Charles Bronson in a Golan Globus production, a Michael Winner film.” Roskaelokuvan ystävät tietävät heti, että luvassa taitaa olla kovaa shittiä – israelilaisten tuottajaserkusten Menahem Golanin ja Yoram Globusin firma teki 1980-luvun älyttömimmät kommari- ja arabijahtielokuvat.

Jotain Cannon-meiningistä kertoo, että elokuvan musat on kierrätetty Death Wishin kakkososasta. Säveltäjäksi on merkitty Led Zeppelinin Jimmy Page. Hän teki kakkososan musiikit, joista kaikkia ei käytetty, joten ne ängettiin kolmososaan kysymättä Pagelta mielipidettä tai maksamatta hänelle lisää.

Bussi ajaa liittymästä. Manhattanin siluetti näkyy.

Tätä alkujaksoa ja muutamaa väliin laitettua kuvaa lukuunottamtta elokuvaa ei ole kuvattu New Yorkissa vaan Lontoon liepeillä, mutta ei se mitään. Kun halvalla tehdään, ei kai kaikessa voi vaatia autenttisuutta?

Seuraavaksi olemme ydintuhoalueen näköisessä lähiössä. Kerrostalot ovat rapistuneita, kadut paskaisia ja täynnä sekopään näköisiä punkkari- ja new wave -tyyppejä.

Kuva rajaa neljä tällaista olentoa. Heillä on nahkatakit tai nahkaliivit, huivit pään ympärillä ja perhosveitset. Hemmot hakkaavat vanhuksen ovea ja heittävät kiven ikkunasta.

Vanhus yrittää puolustautua sorkkaraudalla, mutta punkkarit tunkeutuvat sisään, hakkaavat miestä ja rei’ittävät touhukkaina sohvatkin. Puhelin soi – Paul Kersey siellä – mutta vanhusparka ei pääse vastaamaan.

Yksi punkkareista on niin kamoissa, että meinaa nukahtaa.

“Stay awake while we kill this guy!” toinen huutaa laiskurille.

Näemme naapuriasuntojen perheet ja yksinäiset naiset kuuntelemassa hakkaamista kauhuissaan. Kohta Kersey jo saapuu slummin pihaan. Se on jotenkin kömpelösti lavastetun oloinen: pari taloa, ei edes asfalttia, vaikka ollaan olevinaan NYC:ssä.
Kersey astuu ystävänsä asuntoon. Vanhusparka, Charley nimeltään, on verissään lattialla – ja kuolee juuri Kerseyn kumartuessa hänen tykönsä.

Ovesta paukkaavat sisään poliisit, jotka heittävät Kerseyn pääepäiltynä telkien taakse! Asemalla poliisit ryhtyvät välittömästi hakkaamaan sankariamme. Pam, läts, mäisk!
Poliisipäällikkö saapuu ja tunnistaa miehen: sama Kersey, joka sai kerran aiemmin lähteä kaupungista sillä ehdolla, ettei koskaan palaisi.

Kersey heitetään putkaan, joka on kaikkien aikojen ihmiseläintarha. Yksi apina kiipeilee kaltereissa. Kaksi miestä alkaa yhtäkkiä hakata toisiaan ilman mitään syytä. Eräs läskimooses repii vessanpöntön irti. Paksu mies yrittää päällekarkausta, mutta Kersey leipoo häntä suvereenisti turpaan ja saa istua hetken rauhassa – kunnes pitkä, pisamainen ja ilkeänoloinen blondattu punkkari alkaa tuijottaa häntä.

Poliisi tulee sellin ovelle: “Fraker, pääset ulos!”

Blondi piru, Fraker on elokuvan pääroisto.

“Katsokaas, minulla on lakimies”, Fraker röhöttää ja lähettää Kerseylle terveiset:

“Kerronpa sinulle jotain. Aion tappaa pienen vanhan rouvan ihan vain sinun tähtesi. Katso iltauutiset!”

Seuraavaksi Fraker uhkailee lakimiestään saatuaan kuulla, että joutuu odottamaan asemalla vielä pari tuntia.

Toisessa poliisiaseman huoneessa on käynnissä neuvonpito.

“9 murhaa, 4 raiskausta, 8 pahoinpitelyä, 9 päällekarkausta, palopommeja ja murtoja, kaikki kuuden korttelin alueella yhdessä kuukaudessa. Tämä ei ole kaupunginosa, tämä on sota-alue”, poliisipäällikkö tilittää.

Mikään ei tepsi, rikollisuus vain kasvaa. Siispä päällikkö kutsuu Kerseyn salaiseen neuvonpitoon.

“Totuus on että ihailen sinua, Kersey”, hän aloittaa.

“Tapoit kuusi murhaajaa Losissa, neljä jengiläistä Kansas Cityssä, kaksi raiskaajaa Chicagossa. Työskentele minulle. Mutta jos petät minut, luitasi ei koskaan löydetä.”

Kersey empii mutta suostuu, koska muuten tätä elokuvaa ei olisi.

Seuraavaksi sukellamme kamalista hirveimpään punkkariluolaan. New wave -fledaiset olennot heiluvat nahkatakeissaan, sotamaalaukset kasvoillaan. Fraker puukottaa kaulaan miestä, joka on tehnyt johtajan virkaa hänen poissaollessaan. Veriteko herättää riemua: kaikki nauravat, hurraavat ja hyppivät ilmaan!

Toisaalla Kersey kävelee kadulla ja näemme, millaista seutu on iltahämärissä. Tuolla mustat tanssivat ihan holtittomasti kadunkulmassa, tuolta kuuluu huutoa kun miestä roikotetaan ylimmän kerroksen ikkunasta. Ohimennen Kersey pelastaa naisen, jota yritetään raiskata autotallissa: hän kumauttaa paskiaista metalliputkella naamaan,

LÄTS.

Tällaista on kulmakunnan arki!

Charleyn naapuri Bennett (Martin Balsam) kutsuu Kerseyn kylään ja esittelee ikkunasta nilkit, jotka tappoivat molempien ystävän.

“Nuo kolme!”

(Ovat sopivasti ikkunan alla – hyvä tsägä.)

“Ja tuo tuossa on jengin pomo, hän on kaikista pahin”, Bennett osoittaa sormella Frakeria.

Kersey päättää jäädä asumaan Charleyn asuntoon. Nainen, jonka Kersey pelasti autotallissa tulee kiittämään miehensä kanssa. He ovat puertoricolaisia, Maria Rodriguez ja muuten vaan Rodriguez.

Mariaa näyttelee Marina Sirtis, joka myöhemmin esitti Star Trek: Uusi Sukupolvi -sarjassa Deanna Troita.

Seuraavana päivänä Kersey käy ostamassa uuden auton. Miksi, Bennett ihmettelee. Se on syötti, Kersey kertoo.

Naapurin herttaisen juutalaispariskunnan, Karpovien luona syödessään Kersey kuulee auton ikunan rikkoutuvan.

“Excuse me”, hän toteaa rauhallisesti ja menee kadulle.

Siellä autoa puretaan paraikaa paloiksi.

“Whats the problem”, Kersey kysyy ja lähestyy miehiä.

“Now you gonna die”, kuuluu vastaus, ja miehet ottavat veitset esiin.

Kersey ampuu molemmat ilmeenkään värähtämättä ja palaa illalliselle. Autiotontilla Frakerin tyypit hakkaavat jonkun miehen nuijilla paloiksi ja hyppivät ja hurraavat teurastuksen ympärillä.

Seuraava päivä. Rastapäämies (jolla on liian pieni napapaita) vaatii rahaa Rodriguezeilta ja tönii heitä. Kersey tulee paikalle ja hivauttaa roistoa kuonoon.
Samassa kulman takaa hyppää iloinen lapsi ja huutaa Kerseylle “yeah man!”

“Who is this man, we need him!” riemuitsee myös turpakeikan todistanut kulmakauppias.

Kersey menee kotiin punnertamaan (jep). Sitten tappotaituri hakkaa lastulevynpätkän läpi kuuden tuuman nauloja ja jättää ansan avoimen ikkunan taa.

Palattuaan asioilta Kersey näkee paljon verta lattioilla ja hymyilee: ansa on toiminut, joku on yrittänyt sisään ja naulat ovat menneet voron jalasta läpi! Hauska musiikki soi.

Kersey hengailee kadulla villa-pullover ja kauluspaita päällä mummoja suojellen kun paikalle saapuu nuori blondi mimmi – syyttäjänvirastosta – joka pyytää häntä illalliselle!

Seksipommi-Kersey suostuu vastentahtoisesti. Romanttinen sähkökitaramusiikki soi. Mutta naisen poistuessa hänen ja Frakerin katseet kohtaavat ja voimme arvata, että suhteella tulee olemaan tyly loppu.

Inhottavaan tapaansa poliisit tulevat ahdistelemaan kunnon kansalaisia: Karpovien pyssy viedään, ja heti seuraavassa kuvassa rastapää kiipeää Karpovien ikkunasta sisään, varastaa television ja räkättää päälle.

Karpovien ahdingosta kuultuaan Kersey tulee kylään ja virittelee ikkunaan rotanloukkumaisen ansan: iso lankku lyö tunkeutujaa päähän. Kersey demonstroi vehjettä ja symppikset Karpovit pitävät sitä selvästi ihastuttavana.

Kersey on Karpovien luona syömässä stroganoffia, kun ansa laukeaa viereisessä huoneessa pamahtaen. Vanhukset menevät katsomaan. Lankussa on verta ja kaksi valkoista möykkyä.

“Mitä nuo ovat”, herra Karpov ihmettelee.

“Hampaita!” Kersey sanoo hymyillen.

Kerseylle tulee postipaketti. Sisällä on .475 Wildey Magnum.

“Onko se niinkuin .44 Magnum?” Rodriguez kysyy.

“Ei. .44 on pistoolikaliiberi. .475 Wildey on lyhyempi versio afrikkalaiseen suurriistaan tarkoitetusta luodista. Tulee iso sotku.”

Kamera zoomaa aseeseen, todella rajun näköiseen revolveriin.

Supermakertin parkkipaikalla jengiläiset sieppaavat Marian, repivät paidan ja tunkevat autoon. Paljaat tissit hölskyvät, Star Trek -nörtit huomio.

“He raiskasivat hänet… Voi Maria”, Rodriguez voihkii puhelimessa Kerseylle.

“Kaikki on hyvin, vain käsi murtunut”, Kersey rauhoittelee, ja he menevät luottavaisin mielin sairaalaan.

“Rouva Rodriguez on kuollut”, lääkäri pamauttaa.

Diagnoosi olikin väärä! Voi fuck.

Kersey ja Rodriguez katsovat marketin valvontakameravideota poliisin kanssa. Ei tämä kelpaa oikeudessa, liian hämärää, poliisi narisee. Nyt täytyy alkaa tositoimiin!

Illalla Kersey kävelee kadulle ja kauppaan heilutellen kamerakoteloa. Jäätelöä syöden hän astuu kadulle ja viskaa ison Nikonin olkansa yli roikkumaan. Hihittävä puertoricolaispunkkari repeää onnesta sen nähdessään. Leveästi hymyillen lurjus juoksee Kerseyn luo, tönäisee ja nappaa kameran.

Kun hihittäjä juoksee euforisesti kikattaen kameran kanssa pitkin katua, ottaa tyyni Bronson kainalostaan Wildeyn, tähtää ja ampuu miehen selkään valtavan verisen reiän. Ukkeli kaatuu koristen verisenä maahan. Kerseyn kasvoille leviää tyytyväinen ilme.

“Se on se nilkki, joka varasti käsilaukkuni”, huutaa tumma nainen, joka juoksee iloiten rappukäytävästään kadulle.

Joka ikkunasta tulee esiin kunnon ihmisiä, jotka hurraavat Kerseylle ja heiluttavat nyrkkejään ilmassa! Juhlallinen musiikki soi!

“Right on, right on”, nainen huutaa.

Frakesin jengiläiset istuskelevat joutomaatontilla, nuuhkivat kolaa ja polttavat huumesätkiä. Toisaalla poliisit katselevat hihittäjän raatoa.

“Valitukset ovat vähentyneet”, yksi sanoo.

“Näyttää kiväärinluodilta. Parempi ampuja kuin kukaan meidän piirissä”, eräs poliisi toteaa. Kunnioitus on käsinkosketeltavaa.

Kersey on blondin – Kathrynin – vieraana. Lemmenlaiva-musiikki soi. Kersey maistelee konjakkia ja kertoo tykkäävänsä oopperasta.

“Tykkäätkö työstäsi (syyttäjänvirastossa)”, Kersey kysyy.

Nainen empii.

“En aina, usein joudun puolustamaan roistoja. Ihmisten täytyy taistella takaisin ja rajusti! Koko homma on menettänyt tasapainonsa!”

Viisaat sanat kuultuaan Kersey suutelee Kathrynia ja lähtee pois.

Rikollisten luola. Frakes tuputtaa Kuubalainen-nimiselle mustalle roistolle pulveria.

“OTA OTA, se on spiidiä.”

Pöytä on täynnä pilleripurkkeja, savukepapereita ja piippuja. Roistot heiluttavat aseitaan ilmassa ja hurraavat Frakesille.

“Kuubalainen tappaa tänään”, Frakes julistaa.

Roistot yrittävät tappaa Kerseyn väijytyksessä, on konepistoolitulitusta ja kaikkea, mutta aika ketterästi eläkeläis-Kersey pääsee hakkaamaan Kuubalaista naamaan ja viskaamaan hänet katolta. Jakso on tökeryydessään surrealistinen, mutta vielä kummallisempaa on luvassa.

Poliisipäällikkö tulee jututtamaan Kerseytä ja sanoo, että relaa jo.

“Se on kuin torakoiden tappamista, täytyy tappaa kaikki”, Kerseyn selitys kuulostaa aivan järkeenkäyvältä.

Bennett kutsuu Kerseyn luokseen. Kulmakauppiaan vaimo on tapettu ja nyt Bennettillä keittää.

“Charley antoi jotain säilytettäväkseni. Seuraavan kerran kun ne tulevat, näytän niille.”

Bennett esittelee vaatekaappinsa sisällön Kerseylle: “Se on 30-kaliiperinen Browning-konekivääri. Tulee isoja reikiä paskiaisiin. He kutsuvat meitä vanhuksiksi, mutta 20 vuotta sitten me pyöritimme maailmaa!”

Bronson hivelee valtavaa konekivääriä.

“Mitä sanot?” Bennett tivaa.

“Monet saattaisivat kärsiä. Hän haluaa vain minut”, Bronson torjuu konekiväärin.

Kathryn on kutsunut Kerseyn luokseen.

“Olen lähdössä kaupungista. Teen mitä vain, ettei tarvitse olla täällä. En kestä tätä paikkaa ja ihmisiä joiden kanssa työskentelen. Halusin vain nähdä sinut vielä kerran!”, nainen voihkii.

Romanttista musiikkia. Rakastelua kameran ulottumattomissa.

“Oletko vielä sitä mieltä, ettet halua olla kenellekään läheinen”, Kathryn kysyy aktin jälkeen.

“Vaimoni ei vain kuollut. Hänet murhattiin. Syyllisiä ei saatu kiinni. Tyttäreni myös. Jotain minussa muuttui”, Kersey avautuu.

Pariskunta päättää lähteä illalliselle myöhään auki olevaan ravintolaan. Mutta voi ei: Fraker varjostaa heitä.

Kadunkulmassa Kersey nousee autosta hakeakseen postinsa postilokerotoimistosta. Romanttinen musiikki soi. Kyyhkyläiset hymyilevät toisilleen. Heti kun Kersey on astunut sisään, Fraker ryntää autolle, lyö Kathrynin tajuttomaksi, laittaa vaihteen vapaalle ja tönäisee auton alas mäkeä. Se rullaa risteykseen, kolahtaa vähän toisen auton kylkeen ja räjähtää näyttävästi.

Toisaalla Bennettiä vedetään jojoon. Nyt riittää Kerseyllekin. Kotimatkalla hän hakee pari lupaavaa paketia postista ja kaivaa sitten esiin konekiväärin, panosvöitä sekä Wildeyn.

Fraker soittaa jonnekin: tarvitsen apua, lähettäkää miehiä!

Kersey purkaa uuden pakettinsa. Tätä on vaikea uskoa, mutta sieltä paljastuu kertasinko.

Myös muissa naapuruston taloissa kaivetaan aseita esille, ja joka perheestä näyttäisi löytyvän pistooli tai revolveri! Kaduilla on täysi väkivallan hulabaloo: Frakerin kutsumat prätkäjengiläiset hakkaavat ihmisiä pesäpallomailoin ja kettingein, heittelevät roskiksia ikkunoista ja rikkovat autojen tuulilaseja. Liiketiloihin heitellään pommeja ja roistot ajavat autoilla tulittaen joka vitun suuntaan.

Kersey ja Rodriguez kävelevät kadulle. Kersey kantaa konekivääriä, apuri panoksia. Tulitus on tauotonta. Roistoja rei’itetään, kymmeniä, kymmeniä.

Rätätätätätätä!

Panosvyö loppuu ja harvennus jatkuu Wildeyllä, yksi rikollinen kerrallaan. Koko alue muuttuu ampumaradaksi. Poliisit saapuvat. Roistoja ammutaan, poliiseja ammutaan. Paskiaiset yrittävät raiskata isorintaisen mustan naisen, mutta kun paita on revitty ja tissit saatu sopivasti kuvaan, Kersey saapuu ja nitistää kelmit.

Kansalaiset ryhtyvät aktiivisiksi. He virittävät kettinkejä, jotka kaatavat prätkäjengiläiset lennosta ja ampuvat konnat teloitustyylin kadulle. Sitten miehet, naiset ja lapset juoksevat hurraten kadulle ja hyppivät ilosta tasajalkaa ruumiiden ympärillä! Ei mikään Porkkanamafia!

Frakerin julmuudella ei ole rajaa. Karpovien asuntoon viskataan palopommi. Kun vanhukset juoksevat ulos, Fraker ampuu heidät portaille.

Taustalla soi naseva torvifunk, kun Bronson virittelee ansoja, jotka lauetessaan iskevät rautanauloja punkkarien päistä läpi! Pläts, pläts!

Poliisipäällikkö saapuu paikalle, ja seuraava kohtaus on kuin kököstä tietokonepelistä: Kersey ja päällikkö kävelevät keskellä katua ampuen yksitellen katoilta ja kadunkulmista kurkistavia paskiaisia.

Nahkatakkiset ja -lakkiset, reisitaskuhousuiset, pipopäiset, huivikaulaiset ja niittivöiset rosmot ovat niin onnettomia paskoja, että vaikka heitä ryntäisi viisi ampumaan Kerseytä, yksikään ei osu. Omanarvontuntonsa jälleen saavuttaneet kansalaiset tönivät alas katoilta tai ampuvat haulikolla naamaan! Välillä kameran linssiinkin lentää veri.

Kerseyltä on ammukset loppu ja hän menee kotiin lataamaan. Fraker ilmestyy paikalle ja on juuri ampumassa hänet, kun poliisipäällikkö ryntää ovesta sisään (hyvä tsägä) ja niittaa Frakerin.

Kaikki hyvin… Mutta kun sankariemme huomio välttää, Fraker nappaa aseen ja nousee ylös: hänellä on luodinkestävät liivit!

“Bulletproof, asshole!”

Hän ilmoittaa aikovansa ampua sekä Kerseyn että päällikön.

Jaksossa, jota ei ole edes vaivauduttu editoimaan kovin jännittäväksi, Kersey poimii sinkonsa yöpöydältä (?) ja ampuu Frakesia.

Blondi piru räjähtää, samoin 6×3 metriä rakennuksen ulkoseinää. Asunnossa olevalle sankarikaksikolle ei onneksi käy mitään!

Kadulla pelkkä räjähdys riittää kertomaan Frakerin punatukkaiselle punkkarimuijalle, että siinä meni kundi. Nainen alkaa välittömästi huutaa suoraa kurkkua.

Soundtrackilla soi saksofoni, kun Kersey ja poliisipäällikkö katselevat seinään tulleesta reiästä kadulle. Näky lamauttaa jäljelläolevat konnat. He alkavat juosta pois!

“Annan sulle viisi minuuttia. Lähde”, päällikkö kuittaa.

Seuraavassa kuvassa Kersey kävelee kadulla laukun kanssa – ja lopputekstit alkavat.

Ensimmäinen Väkivallan vihollinen oli seuraajiinsa verrattuna tyylilajiltaan silkkaa realismia. Kolmososaan mennessä ajatusmaailma on täydellisen polarisoitunut. On vain hyvää ja absoluuttista pahaa, ja näiden konkreettista olemassaolon taistelua. Lähestymistapa on avoimen fasistinen: ohjaaja Michael Winner vetoaa suoraan katsojan alimpiin vietteihin.

Jotain Winnerin otteesta materiaaliinsa kertoo se, että käsikirjoittaja Don Jakoby otti valmiista elokuvasta nimensä pois.

Bronson puolestaan on onnistunut riisumaan roolityönsä täysin vivahteettomaksi. Kyse voisi olla siitä, että Kersey on menettänyt tunteensa. No ei kyllä ole; Bronson vain kävelee elokuvan läpi, energiaansa haaskaamatta. Kasvoleikkauksien seurauksena myös hänen ilmeistään ovat kadonneet viimeisetkin vivahteet.

Bronson ei iästään huolimatta tarvitse stuntmiestä, koska nopeatempoisia toimintakohtauksia ei ole. Kun tarve on, hän kaivaa aseen kaikessa rauhassa esiin ja ampuu.

Väkivallan vihollinen 3 valmistui pian Rambo: Taistelijan jälkeen. Yhdysvaltojen ikäraja- ja sensuurielin MPAA halusi elokuvaan leikkauksia, jolloin Michael Winner laski, että Rambossa ammutaan 80 ihmistä ja hänen elokuvassaan paljon vähemmän.
Perustelu ei vakuuttanut MPAA:ta, josta todettiin, että Rambossahan ammuttiin lähinnä vietnamilaisia, ei valkoihoisia.

Lopulta Winner sai elokuvansa leikkaamattomana läpi, ja versio on julkaistu Suomessakin dvd:nä.

Bronson itse totesi myöhemmin, ettei pitänyt elokuvasta – lähinnä siksi, että Winner lisäsi raaimmat väkivaltakohtaukset siihen hänen tietämättään.

Winnerin maailmassa Toiset edustavat uskomatonta julmuutta ja rajatonta pahantahtoisuutta. Onneksi yksi Paul Kersey vastaa miljoonaa toista, olivat he sitten punkkareita, nistejä – tai vain sellaisia kurin ja järjestyksen vastustajia, toisinajattelijoita, jotka tykkäävät tanssia kaduilla.

Elokuvahistoria ei taida tuntea teosta, jossa väkivallan hyödyllisyyttä olisi tätä suoraviivaisemmin ylistetty. Myös kerronta on kiitettävän tiivistä: alkutekstien päättymisestä on tuskin 10 minuuttia, kun poliisipäällikkö on valtuuttanut Kerseyn tappamaan ihmisjätteet.

Väkivallan vihollinen -elokuvasarjasta on kirjoitettu kirjakin, Paul Talbotin Bronson’s Loose. Siinä siteerataan haastattelua, jonka tuottaja Menahem Golan antoi VV3:n tekoaikaan.

“Se on väkivaltaisin näkemäni elokuva, mutta älkää ymmärtäkö väärin – se on väkivallan vastainen!” Golan oli mainostanut toimittajille, ja tuo toteamus on ehkä paras, mitä koskaan on elokuva-alalla lausuttu.

Korkea ikä ei vienyt Charles Bronsonilta toimintasankarin palttoota. Bronson teki viimeisen Väkivallan vihollinen -elokuvan vuonna 1994, jolloin hän oli jo 74-vuotias.
Supertukari Winner puolestaan ohjasi vielä puolentusinaa elokuvaa ja loi 1990-luvulla uuden uran ravintolakriitikkona. Sunday Times julkaisee Winner’s Dinners -ruokakolumnia, jossa vuolain sanakääntein haukutaan huippuravintoloiden keittiöt ja salihenkilökunta. Hänestä tuli kotimaansa Iso-Britannian kuuluisin ammattisyömäri.

Winner myös perusti Englantiin virantoimituksessa kuolleiden poliisien muistosäätiön.

Väkivallan vihollinen oli ensimmäinen elokuva, jossa siviili oli toisia siviilihenkilöitä tappava sankari”, Winner kertoi ylpeänä Vice-lehden haastattelussa vuonna 2009.

“Nyt sellaisia on 700. Se on kaikkien aikojen matkituin elokuva.”

Winner myös kertoi, kuinka Bronson suostui ensimmäiseen Väkivallan viholliseen.

“Kerroin, että käsikirjoituksessa mies ampuu rikolliset, jotka pahoinpitelivät hänen vaimonsa ja tyttärensä. Charlie sanoi, että haluaisi tehdä sen. ’Loistavaa, haluat siis tehdä tämän leffan’, kysyin. ’Ei kun ampua rikollisia’, Charlie vastasi.”

 

Basso on 160-sivuinen musiikkiin erikoistunut kulttuurilehti, joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Lehteä tekee yhteensä yli sata kirjoittajaa, valokuvaajaa ja kuvittajaa. TILAA lehti kotiisi täältä.

Basso suosittelee