Tässä maassa lakon myötä saamme yksityistettyä palveluita. Se on varma juttu se, meinaan. Kun liittoon kuuluvat hommat ja muut vastaavat terveydenhuollon systeemit menevät lakkoon, niin palveluita ostetaan silloin yksityisiltä ja siinähän se sitten siirtyy julkiselta yksityiselle pikkuhiljaa. They always find a way to do it, there's nothing to it.

http://www.zshare.net/audio/722787443abee31f/

Taas on äänenlaatu karrrmaiseva. Toivottavasti voi silti kuunnella!

http://www.youtube.com/watch?v=kZ863l5sjIc

Ei mikään erikoinen, pien kokheilu vain.

http://www.zshare.net/audio/70676023f96fe54e/

http://www.zshare.net/audio/68898415bddfe01a/

Me teemme valintoja sen pohjalta, mikä vetää elämänvoimaamme puoleensa.

Elämänvoima on se voima, joka saa meidät jatkamaan sukuamme, pitämään veremme elossa. Minä en ole varma, miten käsitämme elämämme jatkuvuuden, kuinka varmistamme sen säilymisen. Vain sen tiedän, että se on meidän tehtävämme.

En tiedä, onko elämänvoima rakkautta, vai onko rakkaus vain osa elämänvoimaa. Sekin on minulle arvoitus, miten eri tavoin näemme veremme tulevaisuuden, millaisessa ajassa se tulisi elämään. Veren perintö. Lapsi, joka sen saa. Millaisessa ajassa lapsemme tulee elämään, jos aika vielä jatkuu.

Voiko rakkautemme lajimme säilymistä kohtaan ulottua yli veremme rajojen? Me tarvitsemme uutta verta, oikeanlainen geenikompilaatio tekee meistä vahvempia. Toiset meistä ovat itsetuhoisia vertansa kohtaan. Tekevät valintoja, jotka vievät väistämättä tuhoon. Luulevat tekevänsä oikein, mutta eivät tiedä tarpeeksi. Tekevät ratkaisunsa uskomustensa perusteella.

Onko hetkellinen mielihyvä vertani väkevämpää? Tuhoaako se vereni? Annan lapselle vikani. Onko kuolemani jälkeen samantekevää, miten lapsenlapsenlapseni voivat? Miksi se minua liikuttaa? Miksi?

Todellisen haasteen edessä mielemme alkaa kehittää ratkaisua tilanteesta selviämiseen. Emme välttämättä aina edes havaitse haasteen olemassaoloa, vaikka alitajuisesti tiedostamme sen. Haasteita voivat esimerkiksi olla ne asiat, jotka koemme puutteiksemme. Tarpeitamme ajatellen ilmenevät puutteemme, ne korreloivat keskenään.

Ne, mitkä koemme tarpeiksemme kulkevat käsi kädessä älykkyytemme kanssa. Ne tarpeet, jotka vetävät elämänvoimaa puoleensa. Tiedon määrä ja kyky ajatella siis määrittävät sen, mitkä ovat tarpeitamme ja mitä valintoja tulemme tekemään. Jos päämäärämme on veremme jatkumisen varmistaminen, haluamme tietenkin jälkikasvumme voivan hyvin. Uskomuksilla ja faktatiedoilla on tässä kohtaa suuri rooli. Jotkut uskovat rahan ja valta-aseman varmistavan tulevien sukupolvien selviytymisen, toiset taas uskovat puhtaan luonnon tai kaikkinaisen rauhan olevan avain lajin säilymiselle.

Ihmisten elämänvoima ja heidän älykkyytensä. Tarpeemme eroavat muista eläimistä, koska kykenemme soveltamaan tietoa eri tavoin. Muistamme eilisen, mutta meillä on myös jonkinlainen mahdollisuus raottaa ovea huomiselle. Kaikki, mitä voimme tulevasta ajasta ennustaa, on uskomusta. Uskomus kuitenkin aina on muodostunut meille sen tiedon pohjalta, jonka aivomme ovat saaneet käsiteltäväksi. Kykymme prosessoida informaatiota tietenkin myös vaikuttaa siihen, kuinka tiedon omaksumme.

Älykkyys on jossain määrin periytyvää. Kenen veri siis loppujenlopuksi säilyy, ja millainen tuleva aika tulee olemaan? Mitkä valinnat ovat loppujenlopuksi oikeita?

Haluaisin löytää mielen tähän kaikkeen.

Miten sitä voi oppia ihmisyyttä tuntemaan, jos ei ihmisiä tapaa? Varsinkin ihmisyys kahden tuntemattoman kohdalla, erotettuna ryhmäkontekstin (velvollisuus käyttäytyä tietyllä tavoin jossain tietyssä ryhmässä), on kiehtovaa. Kun identiteettiämme ei enää sido jokin kulttuuri -tai esimerkiksi työsidonnainen asia, pääsee persoonallisuutemme loistamaan aivan uudella tavalla.

Otamme käyttöömme koko tiedon varastomme, ja avaamme mielemme kuulemaan, mitä muut sanovat. Tämä johtuu epävarmuuden tunteesta, joka johtaa uteliaisuuden tunteeseen. Joudumme pohtimaan toisen ihmisen motiiveja aivan uudelta kannalta, ja omaksumme tietoa uudella tavalla.

Jos suljemme sosiaalisen ympyrämme pyörimään pienen sisäpiirin sisällä, vajoamme herkästi ryhmäkontekstiin (huom. kirjoittajan termi), joka passivoi ajatteluamme ja voi saada meidät tylsistymään. Tämän vuoksi useat meistä ovat kiinnostuneita tapaamaan uusia ihmisiä, piirimme ulkopuolelta.

Jotkut meistä eivät kykene, tai halua ottaa vastaan sosiaalisia haasteita. Oma pieni piiri tuo turvaa, varsinkin jos pelkää torjutuksi tulemista tai muuta odottamatonta tapahtuvan. Minut saattaa ajoittain vallata tuo pelko. Toisaalta minua kiehtovat muut ihmiset, etten sittenkään voi jättäytyä tapaamasta kanssakulkijoita.

Tossa sama valmiiksi luettuna, jos ei jaksa lukea itse. Paina play ja pelaa vaikka pasianssia samalla.

http://www.zshare.net/audio/65357939a50650ef/

(Saattaa kuulua jotain poksumista tai kohinaa. Voitte kuvitella, että luen tekstiä sukellusveneessä päässäni pahvinen juhlahattu. Tai ihan miten ikinä haluatte. The choice is yours!)

http://www.zshare.net/audio/62304665285cd66a/

Tällainen lyhyt tervehdys.

Savu soljui ulos korkeasta piipusta, kuin hanasta ryöppyävän oluen huurteinen vaahto sen kimmotessa lasin pohjasta kuohahtaen. Istuin parvekkeella tupakalla katsellen vastapäätä sijaitsevaa lämpölaitosta mietteliäänä. Helteet olivat jo menneet menojaan ja taloa ympäröivät puut olivat riisuutuneet ottamaan vastaan pian satavan lumiviitan. Ilmassa oli vielä jonkin verran kesän kaipuuta, aurinko paistoi kuulaalta siniseltä taivaalta, kuin antaen jäähyväissuukon kaamoksen edessä. Linnut olivat jo muuttaneet etelään, ja vaikka näin pervekkeeltani järven selän, en enää kuullut lokkien kirkumista. Veneet olivat poissa, järvi oli jätetty rauhoittumaan, odottamaan suojaavaa jääpeitettä.
Katselin ohitseni kulkevaa katua, jonka harmaan asfaltin yksittäiset välkkyvät kivet tervehtivät ohikulkevia ihmisiä ja häikäisivät autoilijoiden silmiä heidän ajaessaan vielä kesärenkaat allaan. Pian tuokin tie olisi hautautunut lumen alle, ja sen yllä kulkeva kansa olisi hautautunut paksuihin talvitakkeihin. Nyt he kantoivat yllään kevyitä syystakkeja, kuin pitäen viimeiseen asti kiinni kesän liepeistä. Tuuli antoi puiden oksille rytmin, joka tanssitti loputkin kellastuneet lehdet kuolleelle nurmelle lepäämään.
Oloni oli ihmeen rauhaton. Luulin kesän aikaisten hormoniryöppyjen menneen jo menojaan, jättäneen minut nukkumaan pakkasen puremaa talviunta. Ehkä sen teki aurinko, joka viimeisillä viiltävillä säteillään riipi kasvojani ja rintakehääni, puhkoi silmiini onttoja koloja, jotka saivat näkökenttäni kuplimaan tummia laikkuja. Päätäni vihlaisi. Minun olisi pitänyt jo oppia olemaan ilman alkoholia, sillä tiesin sen olevan myrkyistä pahin. Salakavalasti se oli puraissut minua edellisenä iltana, käärmeen lailla luikerrellut verisuonissani, jättäen jälkeensä kitkerän makuisen krapulan. Maiskuttelin tupakanmakuisia huuliani hetken aikaa ja tumppasin pahviin asti poltetun mentholisavukkeen tyhjään lasipurkkiin, jossa joskus oli ollut suolakurkkuja. Nousin ylös rähjäiseltä tuolin rotiskolta ja haukottelin raikasta ilmaa. Parvekkeeni olisi kaivannut kunnostusta jo kesällä, sen harmaat seinät olivat tummuneet entisestään ilmansaasteiden ja tupakansavun vaikutuksesta. Tuoli jolla olin juuri istunut oli punottu rottingista, ja siinä oli keskellä reikä. En kuitenkaan jaksanut välittää. Mitä sillä on väliä, tuumin mielessäni, tunsin itseni ihan yhtä rähjäiseksi ja saasteiden kyllästämäksi. Kotini oli minun, ja siltä se myös näytti.
Astuin parvekkeelta sisään olohuoneeseen. Aurinko loi ikkunan läpi tapetille pitkiä kultaisia linjoja, jotka värjäsivät huoneen oranssin sävyiseksi. Suljin parvekkeen harmaanvalkoisen lasioven ja ohi kulkevan liikenteen äänet vaimenivat. Huonessa oli ihanan hiljaista, ja oloni tuntui jo hieman rauhoittuneen. En pidä sähkölaitteita päällä turhaan, joten mikään ei kohissut tai hurissut häiritsevästi. Kävelin ruskean, kuluneen sohvani ääreen ja istahdin. Onneksi kesä oli ohi.

Se kupla on puhjennut, mutta se on samalla myös tyhjentänyt meidät. Puufh, olemme kuin rupsahtaneita vappupalloja kiiltävissä kuorissamme, kuitenkin voimattomia enää tuottamaan minkäänlaisia reaktioita. Toivomme jonkun vielä täyttävän meidät, mutta raikkaan ilman sijasta meidät pumpataankin pullolleen heliumia, joka saa meidät leijumaan kauempana maan pinnasta, mistä näemme kauas horisonttiin. Saamme näkökenttäämme jopa suunnilleen koko planeettamme. Kaikki näyttää kuitenkin niin pieneltä, että on melkein mahdotonta erottaa yksityiskohtia. Silmämme havaitsevat vain kirjavaa mössöä. Olemme kuitenkin lähellä taivasta, joten meidän ei tarvitse välittää siitä, jos joku jossain itkee. Emme me sitä kuule, vaikka voisimme sen nähdä, jos vain tarkentaisimme katseemme. Olemme kuitenkin lähellä taivasta, joten meidän ei tarvitse välittää siitä, jos joku jossain huutaa tuskissaan.

Todellisuus on kaunista välinpitämättömyyttä. Onnellisuus on tila, jonka saavutamme oman todellisuutemme pohjalta. Menestys. Nykyään menestys mitataan pankkitilin saldon mukaan. Eikö olisi motivaatiota yrittää, ellei rikastuisi näennäisesti? Mitä on ihmisen arvostaminen. Ihmisen työn, lahjojen, hyvyyden arvostaminen. Minulle arvostus on arvokkaampaa kuin yksikään seteli tai kolikko. Minulle kauniit asiat ovat tärkeämpiä. Kauniit ja hyvät. Ihmisen työ. Ihmisen vahvuudet.

Voimme elämässämme olla pintapuolisesti arvostettavia. Voimme omata tiettyjä arvoja. Asenteet kuitenkin ratkaisevat enemmän, sillä ne ovat konkreettisia, niihin perustamme tekomme loppujen lopuksi. Voin myöntää, että minua inhottaa välillä. Kuvottaa. Puistattaa. Se, miten huomaan joskus myös itseni toimivan. Se, miten huomaan muiden ihmisten toimivan. Haluan olla suora, mutta suoraankin viivaan voi kadota. Tai ennemminkin syöksyä päätäpahkaa, jolloin on vaikea pystyttää itselleen pysähdysmerkkiä, joka kehoittaisi hiljentämään vauhtia. Sitten saatan myös madella, niin että tuntuu, etten oikein tiedä, kuinka toimisin. En kuitenkaan koskaan haluaisi toimia tietoisesti muita hyväksikäyttäen, tai kiusaten. Haluaisin kuitenkin valita sen suoremman tien. Sen, joka kirpaisee kerran, eikä nakerra pikkuhiljaa rikki. Haluaisin oppia erottamaan toisistaan älylliset haasteet ja pahansuopuuden.Ehkä minä osaan ne jo jotenkin erottaakin, mutta toimintatavoista en vielä ole päässyt itseni kanssa yksimielisyyteen.

Pidän siitä, kun minulle sanotaan asioita suoraan. En pidä siitä, jos minulle sanotaan suoraan asioita, joita ei ole mietitty loppuun asti. Me kaikki kykenemme tavalla tai toisella erottelemaan asioiden merkityksiä, laskemaan, kertomaan, jakamaan. (Niin, elämässämme laskelmoimme, kerromme asioista, jaamme omastamme). Aika matemaattista, vaikka silti niin inhimillistä. Minut pitää hengissä ne kolme maailman kliseisintä asiaa, eli usko, toivo ja rakkaus. Uskolla en tarkoita minkäänlaista uskontoa, vaan pikemminkin se korreloi toivon kanssa.

Kliseitä olen myös miettinyt. Sitä, kuinka negatiivisen leiman ne ovat saaneet, vaikka tarkoittavat usein juuri selviä asioita. Jotenkin kaikki autenttinen ja oikea on käännetty kaukaiseksi ihmismielen hakiessa yhä monimutkaisempia selityksiä asioille. Vähän niinkuin vaistot.

"Omituinen minua seurataan -tunne" (tiedetään, tiedetään). Kuinkahan monella jäniksellä tai metsäkauriilla on "omituinen minua seurataan -tunne", vaikkei vaaraa olisi lähellä. Me olemme eläimiä, vaikka meidän lajillamme aivot ovat evoluution myötä kehittyneet erilaisiksi, äänihuulemme kykenevät värähtelemään tietyllä tavalla kontrolloidessamme äänihuuliraon alaista ilmanpainetta. Äänenkorkeutta pystymme säätelemään rengasrusto-kilpirauhaslihaksen avulla (cricotyreoideus -lihas) ja äänteitä muodostamme kielemme, huuliemme ja kurkunpäämme avulla. Me siis puhumme. Sanat ovat symboleita, jotka olemme oppineet varhaisten vuorovaikutustilanteiden kautta, joilla hahmotamme todellisuutemme. Uskon, että juuri kykymme käyttää sanoja on vienyt meidät kauemmas vaistoista. Taitaa se olla tämän hetkinen "totuus" myös tieteen piirissä, joskin en ole asiasta ihan sataprosenttisen varma.

Nyt lopetan blogini tähän, koska olen vähän väsynyt. Pahoittelen, jos teksti on jotenkin sekavaa, mutta ei tämän hetkisestä mielentilasta oikein muutakaan saa irti. Hyvää kesää kaikille!